Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen

Olen taistellut tuulimyllyjä vastaan. Jotain aivan olematonta, jota en kuitenkaan voisi voittaa. Ja jos yhtään itseäni tunnen, jatkan taistelua, vaikka tunnustankin olevani harhaluuloinen, mahdollisesti päästä ihan pipi.

Ei sillä, nyt on menetetty lähes kaikki mitä oli menetettävissä, kaikki on rakennettava alusta, ja hyvin on alkanut rakennustyöt. Tehokkaammin, kuin kaivostyöt Chilen mainareiden pelastamiseksi.

Selvisin siis sodastani muuta maailmaa vastaan, mutta ymmärsin, etten ollutkaan Churchill, en suinkaan. Minä olinkin oma Stalinini, ja yhdessä liittoutuneiden kanssa kukistin Hitlerin, mutta myöhemmin liittoutuneet hyökkäsivätkin minua vastaan, ja nyt elän aivan omaa kylmää sotaani. Saa sitten nähdä ketkä ovat minun Vietnamini ja kuka onkaan minun Afganistan.

Mutta minulla on vielä minun Puolani, minun DDR ja muut pikku neukkulat, minun rakkaat Chileläiseni. (Luoja, miten saankin itseni kuulostamaan kamalalta päällepäsmäriltä ja manipuloijalta, mutta hei, niin minusta kylillä puhutaan!)

Saan siis jäädä Chileen kaikista ongelmista huolimatta. Saanko siitä sitten kiittää jumalaa, vai perhettäni, vai AFSn hyvää sydäntä, sitä en tiedä. Mutta ehkä kuitenkaan en siihen jumalaan vielä sekoa, vaikka mormonit ovat hyvin saaneet minut pauloihinsa. Heidän kanssaan en tunne itseään yksinäiseksi, en surulliseksi, mutta pelkään.. me dan miedo más que la chucha con su dios!

Joka tapauksessa hinta seuraaville 4,5kk oli kallis. Menetin sananvapauteni, vapauteni ja vapauden vielä osoittaa rakkautta. Missä on minun ihmisarvot? Miksen minä saa tehdä mitä huvittaa niin kauan kuin kuljen kaidalla polulla, enkä tule hakatuksi? Ovelasti vielä pakottivat minut eroamaan, mutta kuka käski pistää suhteelle nimen? Kyllä, erottiin, mutta mitä se meinaa? IN YOUR FACE KGP!

Mutta nyt minä keskityn taistelemaan aivan omia tuulimyllyjä vastaan, muttamaan maailman yhden naisen rintamallani ja odottamaan kunnes ihmiset ympärilläni muuttuvat. Kun minä lähden Chilestä, ei ole enää San Carlosin hirmuista tyrannia, sen minä lupaan kaikille tuleville vaihtareille jotka joutuvat San Carlosiin. Minä voin tulla ristiin naulituksi teidän kaikkien tulevien vaihtareiden puolesta! Heittäydyn myös marttyyriksi kaikkien tulevien homovaihtareiden puolesta, minä uhraudun teidän kaikkien puolesta, ja odottakaa vain joulukuuhun San Carlosin ensimmäistä gay-pridea! Minä kylvän siemenen joka kasvaa! Minä muutan maailman aivan yksin! Kyllä!

¡VAMOS, SANCHO PANCHA, TODAVÍA NO HEMOS GANADO LOS GIGANTES!

Underwater

Veden alla ON hankala hengittää. Sen olen huomannut viime päivinä. Olen kuin juuri ja juuri pinnan alla niin, että näen pinnalle, mutta hahmot ovat sumuisia, enkä voi mennä varmaksi sanomaan mitä näen.

Viimepäivinä tulevaisuutta ei ole enää ollut, on ollut vain tässä ja nyt. Olen poiminut päiviä talteen, että kun niitä ei enää ole, voin palata niihin ja ehkä kaikki ei tunnukaan niin pahalta. On kuitenkin sanomattakin selvää, että jos pahimmat pelkoni käyvät toteen, tulevaisuutta ei tule koskaan olemaankaan, ja menneisyyskin häviää samalla.

On niin käsittämättömän huvittavaa ja samalla kauhistuttavaa miten no-life-keski-ikäiset naiset voivat ottaa teini-ikäisen vaihtarin vihamiehekseen ja tehdä kaiken maan ja taivaan väliltä pilatakseen hänen vuotensa ja hänen kokemuksensa. Eikö koko vaihtovuoden ideana ollut pitää hauskaa? Missä meni vikaan?

Oikeastaan olen jo lopen kyllästynyt taistelemaan kaikkea vastaan. Ehkä en kykenekään parantamaan maailmaa yksin. Ehkä en kykenekään muuttamaan koko chileläistä mentaliteettia ja kulttuuria avoimemmaksi yhden naisen rintamallani. Naiivissa omassa maailmassani niin hetken luulin, kunnes ymmärsin, että eihän se ihan niin menekään.

Naiviuudestani sainkin maksaa kovan hinnan, sillä nyt olen noitavainon alla ja koko perkeleen koko perkeleen systeemi kulkee soihtujen ja talikoiden kanssa metsästämässä päänahkaani. Sen siitä saa kun yrittää olla oma itsensä siellä missä se on äärimmäisen kiellettyä.

Toisaalta; en ole aivan yksin kuitenkaan. Onhan minulla minun rakkaat mormoonit.

Viime viikolla olin suhteellisen aallon pohjalla, enkä oikeastaan tiennyt mitä tehdä tai minne mennä. Olin totaalisesti maani myynyt ja toivoni menettänyt. Silloin rakas ja läheisin ystäväni, minun oma henkilökohtainen neuvonantajani ja veljeni neuvoi minua kääntymään Jumalan puoleen. Ateistisuudestani huolimatta näin sen periaatteessa ainoana vaihtoehtona, ja yritin siis saada neuvoa ylemmältä taholta... lopulta päädyin vain käymään keskustelua itseni kanssa siitä, miten jumalan kanssa tulisi keskustella, joten annoin asian jäädä sikseen.

No kuitenkin perjantaina kotiin kävellessä törmäsimme mormooneihin, ja tokihan ystäväni kertoi heille hetkellisestä uskoon harhautumisestani, ja siitähän mormoonit ilahtui. "Jumala lähetti meidät sinun luoksesi!"

Hetken aikaa uskoin siihenkin, oksensin tuosta ylitsevuotavasta jumaluudesta, ja päätin että ehkä Jumala ei sovi minulle. Onhan se kuitenkin vain halpa huume, eikä huumetkaan ole aivan kaikkien juttu. Kuitenkin mormoonit lupasivat rukoilla puolestani, ja niin siis päädyin heidän ystäväkseen, ja jos nyt en ihan heti vaihda maisemaa, niin mistä sitä tietää mihin se sitten vie.

Eikä tässä nyt aivan masennukseen olla painuttu. Itseasiassa viimepäivät ovat käsittämättömästä ahdistuksesta ja pelosta huolimatta olleet yksiä parhaita. Olen huomannut keitä todelliset ystäväni ovat, ja ketkä ei. Nyt ehkä osaan ymmärtää kehen luottaa ja kehen ei.

Kaiken kukkuraksi tulin ulos kaapista jopa host-vanhemmilleni. Vaikka periaatteessa sillä ei olekaan enää mitään väliä, sillä minut kiristettiin allekirjoittamaan paperi, jossa kiltisti lupasin palata kaappiin ja unohtaa gay-vallankumoukset ja muut sen sellaiset, eli siis sellaista suvaitsevaisuutta systeemin osalta. Mutta ei menetetä toivoa, kaikki on vielä mahdollista, ja sitä ei ikinä tiedä mitä huominen tuo tullessaan, vaikka eipä sillä enää olekaan niin paljoa väliä. Tapahtui mitä tapahtui, i know i'm not alone, vaan olen keskellä suurta ihmissuhde draamaa! Joka päivä salaisuuksia paljastuu, juonia punotaan ja rakastavaiset kohtaa, miksei onnellisetkin, mistä minä tiedän. Koko ajan tämä ihmissuhdeverkko tihenee, joka päivä on enemmän lusikoita minun sopassa, välillä muidenkin. On vihaa, on rakkautta, pettämistä, sydänsuruja, salarakkaita ja rakkaita salassa, on liittoutuneita ja keskusvaltoja, on ihan oma maailman sota käynnissä, ja tässä sodassa minä en tiedä olenko minä se Hitler, vai olenko sitenkin Churchill? Vapiskaa Salkkarit, Chilen teleseriat voittaa 6-0 (ja jos todellisuudessa kuvittelee että salkkarit on paskaa, tulkaa ihmeessä chileen seuraamaan niiden saippuaa!)

Näin siis täällä päiväntasaajan tällä puolen.

Rakkaudella: Rumpelstiltzkin.

(P.S. tekstiä piti sensuroida, sillä jos puhun paskaa systeemistä, joudun ongelmiin)

Nyt on jo myöhäistä

Uusia alkuja ja loppuja, mutta ehkä enemmän kuitenkin niitä loppuja.

Sellaisia loppuja, joita ei osaa odottaa ennen kuin ne iskee palleaan. Uuden elämän loppu ja ehkä parisuhteenkin, jota en edes osaa selittää, sillä jos joku minulta kysyisi miksi, en ehkä sanoisi mitään. Mutta sellaisten sattumien takia minunkin päiväni joskus päättyvät, enkä osaa katsoa valtamerien ylitse, vaan näen pelkkää mustaa.

Ja sen voin sanoa, että helppoa ei ole aina olla se ensimmäinen. Ei ole helppoa olla oman väkensä pioneeri ja olla se, joka saa turpaan ja se jota syrjitään, siihen olen kerrassaan kyllästynyt, enkä oikeastaan enää edes tiedä mitä täällä teen.

Olen kerrassaan uupunut taistelemaan kaikkea ja kaikkia vastaan, varsinkin kun kaikki se, johon joskus luotin on kääntänyt minulle selkänsä ja menneisyyskin muuttui vain harmaammaksi, ei kullaksi lainkaan.

On myös niitä jotka oksentavat puistossa huolesta ja välittävät niin paljon että vihaavat, mutta heidän vihansa yleensä ei ole polttavaa, vain sellaista lämmintä ja turvallista. On myös niitä, jotka kertovat miten asiat ovat mutta silti rakastavat, ja on niitä jotka rakastavat eivätkä siksi sanokaan sanaakaan.

Olettehan te vielä siellä? Joku nyt kertoo minulle etten ole totaalinen epäonnistuja.

Pasado ya pasó.

I don't cry for joy nor grief, i cry to make people understand that it's not my fault. I use it as a weapon of a mass destruction.

I've done loads of nothing lately. I've got lost in my mind, tried to start my coffee rehab and get rid of the past. It's amazingly hard to forget something you carry around every day, all the time and everywhere. So i burned all the photos, the words and bridges. Chao, pasado.

But what then when i'll be part of the past? If everyone burns their past, they will burn photos of me, and letters and the bridges that brings them to me. Maybe i wasn't special after all. Maybe i just thought something that wasn't real, and got disappointed.

At least i left my mark to Chilean AFS: apparently i'm the first openly gay AFS-student in Chile, so beat that.

Nice she ain't

I solved all my problems. I have to buy a coffee maker. All the anxiety, depression, mood swings... they all add up to the fact that i don't have real coffee. Never knew that i'd be so addicted. But today i realized how easily addicted person i am deep down.

Today was worse than yesterday or the day before. I felt alone, i felt left alone, and in the end i was left alone. I sat at home, in the dark, waiting for my family to come back. They were supposed to come at 8 p.m. Still at 11 p.m waiting, sitting there... no-one. No call, no nothing. Then they finally came, and it's already too late; the train already left, i already missed it. Another day alone. Another day that never existed, amici diem perdidi again.

Ok, not totally alone. I went to see Daniela for a change. And she made me feel like i was part of the real world once again. I forgot that i was in San Carlos, forgot that i was somewhere where they don't even sell coffee makers. I brought her the miracle medicine and we drank coffee and smoked and talked about nothing. I shared my conspiracy theories with her, and we talked about the crime rates in Santiago and what not...

I also met my ex-mum's friend on the way to Daniela's. I was surprised that she even spoked to me. I was surprised that she didn't spit on me But she asked me how i was, how's everything and in total honesty she behaved like she had no idea about the fact that i changed my family. Or maybe she just doesn't believe that it was my fault, but anyway she reminded me how there's still good people left when the world seems to be filled with only evil.

I also had a reunion with my old friend. Don't know how to feel about it. Kinda confused, kinda scared, kinda more aware know about the things, and i'm telling you; my old friend ain't nice.

The Kingdom of Heaven

Starbucks, Skinny Vainilla Latte, Jonas Brothers, Jack Johnsson, Abrazos Rotos, Stick it, Red Car, Alarm clock that reminds r2-d2 on acid, mamá, La Crodillera, Gaspacho, graveyard, Stalin-statue, The little cafetería that reminds me of Bisketti, Dous, Real Coffee, the woman who still lives with her mamá and leaner to pronounce my name, book shops, Che Guevara (for dummies), Parking Tickets, Karaoke-bar, La U, Las Condes, mini marshmallows that we never found, bad wine en cajas, Yupanki, Penis, Hippie-Cristina, Lemon pie, Frenchy, Ellie, Jesse-James(who almost died), Harry Potter, Nutella, The germanguy who left, swearing in german, theatre that didn't have tickets to the show left,Violetta Parra, Salvador Allende, ceniceros, smoking too much, dinking too fast, waking up too late, freedom, beer, keys...Everything. I miss it so much, though i have been without it no more than two days. I miss the freedom, i miss my vacation from my experience. I'm tired of proofing myself to other people. But guess that that's what this experience is about... about showing that you are better person that you really are.

Anyways; 5 days in heaven is better than 4 days in heaven. I just didn't know that i'd miss it so much this time also. It's like never ending down roll spiral once again. i know i'll be fine again in couple of days, but now i'm just going to feel shit and eat ice cream.

In Santiago i didn't think about coming back, i somehow erased the fact from my memory that time goes by, and there will be a point when i have to go back where i belong, even though i wouldn't feel like i belong. And it came, too soon, too fast, too unexpectedly.

And swolloing blood and tears i finally arrived to San Carlos. (the blood was from my tongue. I bit it in hopes of dying by bleeding to death, but it didn't work) Put a beautiful smile on my face, played with my little sister, cleaned up the table, acted like the perfect daughter, and even after all this i was sure that they're gonna trow me out of the house. I felt the mean looks on my back, even though there was no-one. I felt the anxiety, the agony; "fuck... the exchange student is back"

Maybe it's not true, maybe i'm just paranoid once again, but still... the sun doesn't seem to rise, so i'm not going to leave the bed. Too lazy to mind the smell of vomit on my pillow, to wash my hear and look bearable enough to go downstairs and have lunch. Feeling too lonely to step outside and have a walk. Too afraid to see people staring at me. why do they do that? why can't they leave me alone?

Then i go to see the puppies, pat them, give them names: Mio-Paulus, Nino-Vilen, Solis Ortos and Eufrosyne, and i calm down. I feel really... light. Don't feel anything at all. There's no world outside. There's no meaning. We just are. Here we are. My family and me watching television. Don't even speak, just are...

Even though i miss being in the red car and listening to Backstreet Boys, getting lost in a graveyard, watching stupid movies and smoking inside the house, having real coffee and going to starbucks, i know that it wouldn't mean so much to me if it was everyday life. At least now i can have 5 days in heaven, and the rest in San Carlos. If i'd live in Santiago it would be only San Carlos till the end. And i'm still here... i've been here 153 days, and 143 of them in San Carlos, and i'm still here.

Sailor songs.

Kirjoitin pitkän tarinan elämästäni täällä päiväntasaajan tälläpulen, mutta bloggeri ystävällisesti ei antanut minun julkaista sitä. Maldito blogger.

Joka tapauksessa olen viimeiset kaksi päivää kulkenut Chilen rannikolla aurinkoa etsien. Toki talvella aurinkokaan ei sen kummemmin lämmitä, ei varsinkaan täällä Chilessä, jossa joka helvetin paikka on niin kovin kylmä. Todennäköisesti pihalla on lämpimämpi kuin talossa, sillä käsitys "keskuslämmitys" on täysin tuntematon täällä koko maailman reunalla.

Suunnattoman Tyynenvaltameren läheisyys saa minut kummasti kunnioittamaan merta. Silti sydämeni kaipaa merille, tuonne keskelle ei yhtään mitään ja silti kaiken keskelle. (Viimeiset kaksi päivää olenkin kuunnellut Regina Spektorin Sailor Song:ia, ja piirrellyt ankkureita käsiini)

Olen siis virallisesti talvilomilla, vaikka omaa vapaata otinkin jo ennen lomien alkua. Suunnitelmissa on tutkia Chilen rannikko aina San Carlosista pohjoiseen, aina Isla Negraan asti, ja sitten siitä siirtyä Santiagoon, ja siellä vietellä vajaat viikko vanhan Santiago-possen kanssa, juoden Starbucksin kahvia, ja polttaen tupakkaa katolla. Me parece.

Ainut haittapuoli on se, että viikko Santiagossa meinaa juhlatonta viikkoa santiagossa ja juhlimiseen taipuva sieluni ehkä ei kestä tuota kaikkea raittiutta, kun San Carlosiin jäänyt lover soittelee perään hiprakassa. How cute is that?

Viimeviikolla kävin katsomassa Twilightin kuumeessa, espanjaksi ja huomenna nenä kohti Isla Negraa; Pablo Neruda's home, here i come!

Dōnec eris fēlīx, multōs numerābis amīcos; tempora si fuerint nūbila, sōlus eris

Amici, diem perdidi.

I've realized that if you can't help yourself it's pointless to demand help from others. After all this life is only ours, we can make what ever we want out of it, if we just believe in ourselves. Why do people expect other people to take their burden off their shoulders, they can anyway carry it only so far. I personally tend to do that, but i know that the burden i'm sharing will soon be lying on the streets so that everyone can kick it and spit on it. And to be honest; i don't give a shit.

Maybe i'm sometimes too careless about my things, maybe i count too much on my luck, or on the fact that things will be sorted out by themselves. Like we say in Oulu "kyllä se siitä lutviutuupi"

I just believe in life. I honestly don't believe that anyone who believes in life can be badly disappointed to the things that happened, or will happen.

Anyway it sometimes surprises me. I just play with the idea, and then it becomes true. I hope, or not even hope, just make jokes about things, and then they happen. It's unbelievable how things just tend to go my way in the end. Though first i normally get really desperate, depressed, i suffer, and then things start to go my way. Or maybe they don't go my way, i just think that they go...

Now i seem like the happiest person in the world, whose luck is something out of this world, but no... i just believe in life. I think that nothing can be that bad. I just don't believe in bad things. Or, yes... i do believe in bad things, i just get over them easily, i don't get stuck on my past, and that's how i've learned to live my life.

And yes, i do also believe in six impossible things before breakfast.

The biggest fish in the sea made it by never getting caught

When there's no faith left, the only thing that's left is words, and when theres no faith, you can't believe in words, and then we'll burn the words. The words that were never said, were never even thought, and i burn every bridge.

Then i disappear from this reality and travel across time and place, and i feel pathetic once again.

Well i didin't want to talk about it, so i thought it would be best expressed trough... interpretative dance.

Once again i find myself in that situation, that i have to start thinking about escaping. This time it only makes it harder, that i'm kinda emotionally involved. This was the last thing i wanted, last thing that i hoped, and i still don't believe that i was stupid enough to let it happen. Go me. But anyways, i know me well enough to know, that it would have been against my nature not to let it happen. I'm just somehow too dependent, but still too independent. I'm just confused now. And i don't want to go back, just because of the rumors that aren't true.

where is my love?

Four months have gone totally under the bridge. I feels like no time at all. So what it makes the next 7 months? Nothing!

I've lost my love for the numbers. I never lover maths, but i've been obsessed with numbers as long as i can remember. I've alway counted the days; how long there is 'till i have something/go somewhere or how long i've known someone, been in someplace etc. I just count things. I'm living my own final countdown.

But now the numbers scare the hell out of me. I don't want to leave, i don't even want to think that this is only a period in my life, though lately i've realized how i'm different form the others here. How i'm kinda just like burden. No-one wants to hang around with the stranger after the novelty is gone. Or then i just fucked my things up.

I know i have my true friends here, who never hang around me because i'm exchange student, but because they thought that i was "buena onda" like they say.

But now i need my old friend: MoccaMaster. WHERE ARE YOU, WHEN I NEED YOU? My MoccaMaster is the only thing that doesn't make me choose. If i choose tee before coffee, MoccaMaster doesn't get mad at me. MoccaMaster is the thing that makes me want to wake up in the morning, and the thing i come back home to. MoccaMaster doesn't get jealous, it doesn't want to talk about its feelings, or need much time from me. My MoccaMaster listens to me, when i need someone to talk to, though people find me kinda weird when i talk whit it, it doesn't matter.

And now it's far away.

Oh' MoccaMaster.

Hi, i'm Icarus i'm falling

I'm becoming quite good in fucking my things up.

Forcing myself into the corner and then get claustrophobic, start to do random stuff to get out of there, and normally i end up doing choices i shouldn't have done. Or doing something i shouldn't have done.

Maldito alcohol.

But the fact that i don't even realize why i have to make the choice, how i got into that situation that i'm in the between. For me the fact that those two even find me anything like attractive shows me a serious lack of judgement. I'm like that blind black man who leaves his wive after he founds out that he's black, because he can't live with a person who married a black person.

Yesterday went beautifully with coffee and today i realized how unbearable the lightness of being really is.

Paavo's choice

So now the day has come. I have to do choices, even though i just made it even harder to make one. I realized that what ever i do, i will get someone hurt. And i don't want to do that.

Well... i've been playing with the thought about being honest (at least once in my life) though, it might make things even harder, and make people hate me even more.

So i just decided to wait. At least until tomorrow. Tomorrow i'll decide.

Or not.

But it's hard when your thoughts change according to the wind. I know what i should do, i know what is the right thing to do, and the choice that wouldn't hurt so much, but i just don't want to do that choice.

So i just keep on doing stupid things and not seeing the consequences until someone beats the life out of me. Or until someone chooses for me, so i don't have to get my hands dirty. And the worst part is that i don't even see anything wrong in my actions. I can't see why people think that i'm the viper in this case.

So i just keep sipping my coffee and not bothering my little head too much with hard questions.

Bizarre Love Triangle

Ok, so i'm competing with that kinda ultimate love. That kind of love that people are dreaming of, my competitor is the white prince himself. (oh, it's hilarious! here it's prinicipe azul, not white!)

How could i ever win? Why did i even started to try? No my pride doesn't let me give up.

But hey... if the white prince ended up being just a freaky mental-case, maybe i still have a little chance.

No, but honestly; I've been torturing myself, not only comparing myself to the things that used to be, but also just playing with the idea about picking the apple. Later on i heard that i've been totally not just playing with the idea. But for my defense; it just comes naturally to me. Can a zebra get rid of its stripes? Of course not. Neither can i; i just don't know that i had them in the first place.

So... I'm still in between two fires, and they are starting to burn me.

And still i keep on refueling them, but i just need to know that at least someone cares enough to get even a little bit mad. And now i really need it, because i realized that i'm not even falling in love everyday for the first time. And i don't even mind nescafé anymore! There must be something really badly wrong in my head... or then i'm just adjusted. At least i drink coffee again, and don't sleep. Something old-me-things left.

freedom's on my list today.

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

näin ilmaisen tunteeni tänään.

To Be Free

Olen kulkenut pää kumarassa viimepäivät. En surusta, en ikävästä, vaan häpeästä, tai pikemminkin myötähäpeästä.

Kylillä kulkee huhu minusta, joka sinänsä pitää paikkansa, mutta toisaalta ihmisillä ei ole mitään mitä tietää, saati mistä huhuta. Toisaalta omalla tavallani nautin epätietoisesti kehittämästäni draamasta. Pikkukylän elämä suorastaan kiehtoo minua. Ennen en tajunnut kuinka huhu todella kulkee kulovalkean tavalla, hetkessä huomaa kuinka ihmiset kuiskivat selän takana kun kulkee kaduilla. Tutut ihmiset alkavat kartaa seuraani ja pian huomaan olevani hylkiö.

Tai ehkä ei sittenkään.

Minua kyseinen huhu ei varsinaisesti haittaa, saati vahingoita. Olen vain kerrassaan huvittunut miten se saa ihmiset ympärilläni hämmentymään, loukkaantumaan, vihastumaan ja ihastumaan. Kieltämättä olen hyvin otettu kaikesta huomiosta, jota olen kerännyt, mutta silti toivon että pöly laskeutuisi pian ja voisin jälleen kulkea vapaana. Vaikka nyt näyttää siltä, että pöly ei ole vielä noussutkaan, ja pian saan nurkantakaa turpaan.

Mutta jos en saa kulkea tässä kylässä vapaana, niin ainakin Pintossa voin. Jopa tanssia jos siltä tuntuu.

Olen siis nyt vihdoin päässyt suuren ja tiiviin perheeni ytimeen kiinni. Kyse ei ole vain sukulaisista, eikä vain kavereista, kysymys on perheestä. Sellaisesta välittömästä huolenpidosta ja vilpittömästä lähimmäisen rakkaudesta.

Serkkujeni kanssa unohdan hetkeksi kaiken vakavan, kaiken sen, mitä täällä joudun miettimään, kunnes saan tekstiviestin, jossa yhdellä kysymyksellä painetaan koko tunnelma lattiaan.

Olen niin kovin tottunut tähän kuvioon, mutta ensimmäistä kertaa kuvioita on kaksi. Enkä minä osaa niin kerrassaan päättää, vaikka päätös on käytännössä jo tehty, eikä minulla ollut siihen tietoisesti osaa tai arpaa.

i'm trapped alone in my wonder wonder land

Kerrassaan hämmentävien unien ja ihmeellisten öiden värittämän viikonlopun ja muutosten täyteisen kahden viikon jälkeen.

Oh, the drama.

Sellaisina aamuina, jolloin tequila hakkaa yhä takaraivossa, eikä ole mitään muistikuvaa edellisestä yöstä, ja huomaatkin että et olekaan yksin, sellaisina aamuina ei oikeastaan tiedä mitä ajatella.

Sellaisina aamuina sade hakkaa ikkunoihin, sillä ilma tulee puhdistaa sellaisten öiden jälkeen. Mutta se ei tahdo puhdistua ei niin millään, vaikka unohdus olisikin syönyt kaikki muistikuvat, aina on joku joka muistaa, ja joku joka ei suostu unohtamaan. Sellaisen ihmisen vierestä herätessään ei osaa ajatella muuta kuin sellaisia ajatuksia, jotka vainoavat vielä seuraavanakin yönä, kunnes ne muuttuvat peloiksi. Sellaisiksi peloiksi, joita ei sanoiksi osaa pukea.

Sellainen tyttö on itsestään liian epävarma, ja pelkää liiaksi tunteitaan, ja sellainen tyttö ei suostu unohtamaan, tai lakkaa kyselemästä.

Sellaiset tilanteet ovat kerrassaan liiankin tuttuja, ei sellaenaan, vaan kokonaisuutena. Kun huomaat, että luot ympärillesi jälleen kerran kuviota jonka osaat parhaiten.

Join myös mustaa kaljaa serkkuni kanssa maalla, ja katselin hämärtyvää maaseutua. Myöhemmin kuu valaisi taivaan. Silloin näin palmun siluetin, ja se sai minut hymyilemään, vaikka tupakan savu leijuikin sisälle ja myöhemmin kirvelee silmissä.

Not So Soft

Now that i have the burden of anxiety off my shoulders, i'm free to get anxious from little things again. And it makes me who i am. I just can't live without my anxiety, or some people might call it caffein, but without it i'd be even more anxious.

Anyway, i adore my new family. I reckon that with this family i will have an amazing experience. But of course my life can't be perfect, i'm just bad at keeping things ideal; when i'm up there, i will fall hard, but not this time.

Sometimes i forget that i'm here, i forget my new life, and i forget the things that still hurt. And fuck it's hard to be an adult. Normally i would hit back and hard, if someone did something like this person did to me... but now i just pity him. If he's gonna live his poor life like that, it's his life, ya no mi problema. But he doesn't have the right to do those things, and that's why the little Peter Pan inside me is yelling that i should revenge, but i won't. And gosh it's hard not to!

But... i've found some amazing people who are on my side (even tough i don't want people to take sides in this, but i know it's hard not to) and that's why i feel sorry for the people who lives their life just trying to revenge, just living like people in this village live, because they're digging holes to themselves. They're gonna suffer from this more than i, and even tough it's not my fault, i feel bad. Didn't mean to hurt anyone, and their invention was to get me sent back to Finland, but didn't work, so IN YOUR FACE BITCH! t. Peter Pan.

¡El primero día de mi nueva vida!

It's amazing how only words can hurt. Even tough you know they are not true, even tough you know that it had to happen, and it just happened to happen now.

How could i have lived there the whole year? How could i have done things better, when i couldn't even be myself there? It's not fare that i have to be the one to take the whole blame, and i do blame me, i was too weak to handle the things, so i left. That's what i do: i run away from things. That's why i'm here, in Chile. I ran away, took some time off, until i realized that i'm still myself, and i will always be in good and in bad. I can't change that fact.

And o' how happy i was yesterday when i heard that i'm gonna be out from there, i finally let myslef eat, end i tought that i deserved it. Well i didn't. It all came up, like i excepted. When i'm stressed i shouldn't eat at all, i just can't keep it in.
And then i just was hurt so bad. I felt it in my whole body, words that were ment just to hurt me as much as possible, the only power that she had left. But i didn't say a word. I didin't speak my mind, i just let it happen and took those hits, i once was the adult in the situation. Wish her well, no bad feelings.

Now the only way is up. I think i'll start doing yoga or something like that to unload my frustration and to be a better person. This was totally my fault, and when i feel like that, i'm just gonna sing Mika, and feel all better again. http://www.youtube.com/watch?v=bpcgcbZDeyE

Now living at the country-side, keep my fingers crossed that i won't be send back to Finland.

Caffein, caffein, caffein.

Lately i have being feeling like i'm becoming to get in terms with myself. While i'm overcoming my problems outside, and observing people who have same problems (i didn't know that i had those problems, before i started obsessing over them) i've realized some scary and still comforting things inside my own little bubble.

I realized why do i do those things that i do, where my habits come from, and now i know where i'm coming from.(i'm quite sure that i come from spain, i've been listening to flamenco lately and felt the spanish blood running trough my veins)

And i realized that here i have to be selfish about my experience. I didn't here to be depressed, i didn't come here to feel unhappy and to get sick. Now it's my time to do something about it. I'm not going to keep on going like this. I don't want that spiral to begin again, it does no good to anyone. So, i'm just going to speak my mind, do what there's left to do and see where it will take me.

It's an adventure, and it's on.

I'm my own Indiana Jones and Han Solo put together!
(having a tee party with my stuffed animals, and finally having the twelve cups out of the coffee machine, that i normally in finland don't have!)

I've drank so many cups of coffee today, that i'm too full of energy to even feel anxious, even tough the climate is filled with agony, because i know that they know, and they know, and no-one's happy anymore.

And i found energy drinks here, and fuck i love that stuff. The rush and shaking hands and the energy i normally (without caffein) don't have!
So for a change a happy blog.

At least the end of it when the caffein kicked in.

Common reaction

it's impossible to run away from yourself. I realized that one day. I've travelled to the other side of the world, and still i'm the same person with all my fears, doubts, problems and flaws. It's harder than run away from god, even tough believers say that you can't run away from him, at least you can deny his existence, but it's little bit harder to deny your own existence when you have to live with yourself everyday. It makes your existence kinda undeniable (at least if you agree with Descartes: "i think therefore i am").

It scares the hell out of me when i realize that i can't run away from something that is built inside of me. It makes even worse when i stress (i'm really bad at stressing, i normally never stress, and now i can't handle it at all!) it triggers the old bad habits in me, and i thought that i got rid of them already.

Maybe people really never change.

Deep inside we still have all those same things we had before, and i (like the director of Monster) don't even believe that things that don't kill makes only stronger. They damage people, until they brake. No-one can take too many hits.

And the little things, they are the worse. In the end of the day, the only thing that is left is the little things. All the little words, things that other people don't even realize.

After a bad day, i might totally lose it when there's no clean cups and i'd have to wash a cup to have coffee (happened once here), or when there's no warm water anymore, or when someone says something totally meaningless to them, but what means the world to me, and i get offended. There are all little things, but when there's only bunch of little things they create the bigger picture, and i just can't handle it. And when the environment where the little things happen is not welcoming, place where i just want to disappear and stop being the burden. Quizás si pesaría menos no estuviera tan grande carga.

Work your way out

You have to start from the inside, and somehow work your way out, cos what there's left if we take off all the schemas and start from the very beginning, when there was no culture, or norms by which you have to act.

That's what i realized one day... You have to learn to look trough the norms and the schemas that you were used to before you can see the hart of every culture: human. That ugly creature that makes me hate myself, because obviously i'm human too. But if you can look trough it, or in my case over it, it'll get better.

And it's beautiful when you get the way how the people work, how they do the stuff that they do. Sometimes you might find the sweetest person if you are ready to look trough the ugliness that people create. You just have to make little effort and you can dig into the very soul of human mind, and sometimes it's scary and you rather not see it, but sometimes it really is worth it.
But always you just can't sacrifice everything you've already built. You may not know thi, but if you start going deeper, you first realize how ugly the person, you thought was beautiful, is, and then you start the way of knowing again. It's really the culture shock thing with people. I'm quite sure. (like i'm quite sure that pixies do exist and 8 is perfect number and possibly the meaning of life)

I kinda forgot my point, but the last thing i've been thinking, a lot, is that i'm really tired of being under the table. and I'm under the table because of many things. (I say i'm under the table, because closet is so boring) And i stopped believing in better world when Vatican said that every pedophile's homosexual. It's not an equivalent, i know, but people will take it as one, and that means, that they'll spit on gay people more. I really thought that modern world would except love as it is. But obviously that's not how the cookie grumbles. And that makes me angry and sad. That's why i'm acting like annoying gay-activist, but i feel like i can't pretend anymore. I feel like it's kinda my job to be the pioneer in this matter, because if every single gay person in the world would growl out under the table and be out and proud, homophobia would stop slowly existing, and world would be better place.
So all you homos there, work your way out of the closet, and sing Diana Ross with me! it's funny thing to be gay, there's nothing to be afraid of. Gay people are funny people. (ihan vain huomio, että minähän en ole lesbo, olen täysin hetero, joka vaan sattuu tykkäämään tytöistä, ja tästä blogista tuli aivan hirveä avautumis-blogi, mutta että on ottanu päähän viimepäivinä)

(and if this was a coming out for someone, i ask you not to change your mind about me, because the fact that i'm not totally "normal" or fit into peoples narrow-minded stereotypes, doesn't make me any less than i was before you knew. but i really doubt that ppl who doesn't really know me reads this, so...)

El sol rojo

Tänään aurinko oli punainen. Niinkuin elokuvissa, ja valo teki kaikesta vanhaa, kuten sellaisissa kuvissa, jotka ovat ajan myötä kellastuneet. Tänään taivaalta satoi tuhkaa, kuin lunta, joka teki maan harmaaksi.
Ilma oli niin raskasta hengittää, että kaikki piti tehdä puolella teholla, jopa ajatella. Ei saanut ajatella kokonaan, ei puhua kovalla äänellä tai hengittää syvään, sillä taivas näytti pilviseltä, vaikka se oli vain savusta harmaa, ja silti punainen aurinko paistoi läpi tehden kaikesta hieman keltaista.
Enkä minä valehtele, vaan tämä päivä oli tuhkan harmaa, ja samalla keltainen, ja keltainen on hulluuden väri. Levoton ja pelottava. Ja aurinko, se oli punainen.

The Weakness In Me

There are things that i don't say out loud. Or if i say them, i don't take them seriously, because as long as i can make jokes about it, it won't be real, it won't hurt me.

I feel weak. I feel weak because i speak. I speak a lot, even tough i still keep a lot inside. But the things that i speak about, they make me weak, they make people think that i'm weak. And maybe i am, because there's stronger people around me who don't complain, who take things as they are.
But i just can't do that. I have to speak my mind, because if i don't i will stop existing. I will slowly die down. But still... still there's things i cant explain. Things that makes my heart beat a little bit faster and things that gives me the chills every time i think about them. And those are things that i cannot explain, things that are not mine to explain. They are something bigger, something beautiful and scary at the same time. And those things... they don't belong here. They don't belong in San Carlos. But it's better this way. I can take little bit distance to those things and observe them from the distance and maybe someday i will know.

But for now it's hard for me. I'm not sad, i'm not blue or tired. I'm just feeling weak. And i know that it will be hard before it get's easier.

Today i had once with Ellie's family, and oh' how i love her mum! She's the sweetest woman. If it's true that chilean people show their affection trough food, i'm quite sure that she loves me, because every time i'm there, she brings me fruits and offers coffee, even tough it's nescafe, i don't care, because i love her. If she makes it, it's real coffee.
Every time that someone brings me coffee before i even thought to ask it, it reminds me about the morning when we were leaving Santiago, and we were sitting in front of the AFS-office and Cristina brought me real coffee. It made that miserable morning seem little bit more humane. Ok, to be honest no-one brings me coffee here, so Cristina was the only one who ever brought me coffee, but anyway, i want to think that someone would someday bring me surprise-coffee once again.

Luulen, että aiheessa pysyminen on minulle täysin tuntematon asia. Se on ihmeellistä minne ajatukseni lentää, mutta jonain päivänä minä vielä vien tuon ihanan naisen vihille, ja me elämme elämämme loppuun asti. Ehkä pidämmekin yhteishäät fransmannin kanssa, sillä hän omistaa lohikäärmeitä, ja hänellä on sairas huumorintaju. Hän myös tietää Niilan, joka on minun mielestä aika hauskaa.

Panem et circenses

I'm really going to join a circus one day.

It would be just perfect for my restless feet! The life without home, without certainty about what tomorrow will bring. And of course in my circus there would be no safety net. There would always be the possibility of death, the tension, the fear. And that would be just perfect.
If you want to join me, come and you will be free from the everyday, because life in my circus would be adventure everyday!


So I went to see circus. And now i just feel restless, and i want to live the gipsy-lifestyle with no certainty about anything. There were clowns, little children doing some kind of bad tricks with different equipment and jugglers. I love jugglers.
But in the circus, there was no blue boys from Nepal, or mermaid-woman who had no bones. No fully tattooed woman who would have died, no giants, no midgets (except me), no siamese twins, nothing! Where are the freaks?

But I really didn't mind, because the only reason to go to circo was to get my mind of things.
Didn't help.
I still kept thinking and thinking and thinking and never came to any conclusion. And the thinking makes my head only ache.
In my circus I would never have headache. And there would be no troubles that would make me loose my good night sleep.
I just hate people and how they are so hard to guess.
People should just say what they want to say, no matter the consequences, and I don't mean bad things and bullshit, but things that would change something. Things that... well i'm being hypocrite here, because I'm really bad at saying anything, or if I say it, I'll do it imperceptibly, so if you want to understand me, you have to notice the most obscure hints.

But now I'm just rambling, so... I just wanted everyone to know that I just love circus.

El País De Nunca Jamás.

I'm really not interested doing anything. I'm just totally numb and the only color i can see is blue.
But then i remember Neverneverland. (it's not Neverland, because its Neverneverland)

I could travel trough fire and ice, swim across the seven seas and find the second star from right just to go to Neverneverland. In that magical secret place in middle of San Carlos, there's adorable Mary Poppins and coffee and ice-cream and beer and those magic cigarettes that turn into mentol if i want them to.
In Neverneverland life is peaceful and there's no language barrier and people are the same. There's no wrong or right in Neverneverland, everythings in balance and everyone's happy.
In Neverneverland everything's just perfect, because Neverneverland is as pure as child's mind and the there's pixies that were born when the first baby laughed for the first time. But the pixies are obviously invisible, and we may not be sure if they exist, but i'm quite sure that they exist, because in the end it's Neverneverland,

But then i come back to home, and just stop existing. I shrink in side of my body and suddenly i'm just not there anymore, only my body's there doing the things i'm supposed to do. The real me is somewhere far far away. Or at least that's how i feel every day.
And it's really getting better. I learned how to ignore the yelling and the bad vibes. Only thing i can't overcome is that they comment my weight and what i eat. I can stand almost everything else, but it's hard for me even eat with people i don't know, never less take the comments about what i eat. And really i don't even feel like eating because of that (and also cos of that i already lost the weight that i gained, but that can be totally because of my sober period)

Sometimes i'm more than happy because of el terremoto (except the obvious misery) because without it my whole life would be different, the whole experience would be... i don't know, i don't believe it would be better, 'cos now i have people i can talk to, people that i trust, and people that i know wouldn't hurt me and i hope that they are also people who care, cos i do. Even tough i knew some of them only for week, and otherones became part of my daily life, and i'm more than proud to say that they are my family here. With them i'm always in el País De Nunca Jamás.
(i'll run away with the circus and the next stop will be Narnia! Aslan here i come!)

I was just thinking.

I saw man singing love songs to her wive while washing the car. I saw dog on the roof. I saw a woman who had boobs, but no ass.

And all that made me think.

And my thoughts, now that i have loads of time to think, because i have nothing else to do in school, they ramble a lot. It's amazing how i can totally forget everything that's around me and disappear somewhere far far away, until someone says something totally random and i'm suddenly back in this reality.
It's like my own Neverneverland, and i can't even remember what i was thinking, and i think thats sometimes best for me. I don't even want to know what my mind can create. I'm quite sure that i'm day dreaming, like really sleeping during the classes... just my eyes open.

Sometimes i feel like i'm trying too hard. I'm trying all the time impress someone, i try to be bright and shiny, but for some reason people think that i'm sad all the time. Or if i'm not sad, i'm nervous, because after lunch i have like BIG expresso and i'm shaking when i go back to school. My body got used to the nescafe already and now real coffee is a shock for my body. My heart beats fast and i can hear my blood rushing trough my brain, and that's freaky. But i like it. It's like the first time with coffee all over again.

I was just thinking that maybe someday i will write this blog in only spanish. Now i'm writing the story of my life in spanish, because i have to. O' how i missed homework.

Ensimmäistä kertaa kaipasin oikeasti suomeen. Tai oikeastaan Hailuotoon. Ehkä ihmisellä voi sittenkin olla kaksi onnellista paikkaa, sillä jos nyt tarkkaan mietin, niin Hailuoto is my happy place también. I love that little island, missä ei ole edes alkoa, ja joudut raahaamaan juomasi sinne oulusta. Mutta minähän olenkin raitistunut täällä, joten enää ei tarvitse raahata viinaa minnekään. Tämä on jo neljäs päivä raittiina. Kiitos kotiarestin.
Ja minä rakastan monia asioita, ja jos ne sanoo suomeksi ääneen se kuulostaa hassulta. Oikeastaan kaikki suomeksi kuulostaa hassulta, joten en sano enää mitään, sillä en niitä muullakaan kielellä tänne aio kirjoittaa, sillä joku saattaisi vahingossa ymmärtää.

Millä kielellä appelsiini kuoritaan?

And there's no coincidence, theres only bunch of them and they create destiny, and when people meet when the old life turns it's back and not the other way around, because normally people meet and then the old life turns it's back, they bond differently, and sometimes it might last for a lifetime.
And maybe everything happens for a reason, but i doubt that.
There's no bigger plan behind my life, cos i'm not alone, i'm not special.

People are.

I'm part of the world, that has bigger meaning, or maybe not.

Minä pidän tavasta, jolla etelän ihmisten huulet liikkuvat, kun he puhuvat englantia aksentilla. Ehkä aksenttia ei aina kuulekaan, jos he puhuvat hyvin, mutta silloin heidän silmäripsensä taipuvat suoraa alaspäin, kuten paikallisilla silmäripsillä on tapana, ja he puhuvat nopeampaa, ja etelämässä kieli on laulavampaa, mutta minä en ehkä pidä siitä niin kovasti.
Eikä täällä kuorta appelsiineja, sillä minä en ole nähnyt yhtään appelsiinia, enkä minä tiedä millä kielellä appelsiini täällä kuoritaan.

Bright and shiny vs. scary and damaged

"oh, and i'm feeling directionless, yes... But that's to be expected"

Kirjoitan tämän nyt ihan vittuillakseni suomeksi, koska tiedän, että jotkut kääntävät tätä google transaltorilla, ja saavat siitä kiksinsä. Miten vaan, pointti on kuitenkin hukassa, sillä suomen kieli on niin kaunis asia, että ei sitä pysty muille kielille kääntämään. HAH, sanon minä.

No, it feels weird to write this in finnish, i really don't even think in finnish anymore... it's always in english or spanish. When i think in finnish it feels kinda funny, like i have to think more when i speak in finnish. Even tough i'm not that good in english or in spanish. Maybe one day i'll be fluent in both of those languages.

I'm really starting to enjoy my life here, and today i decided to be bright and shiny, instead of being dark and twisted, scary and damaged or angry and hurt. But it turned out to be really hard, when i realized that i'm not learning spanish at all. I'm just repeating those same phrases again and again. I think i'll never learn to alter the verbs or so... And that made me feel stupid and useless and yeah. But when i read my earlier blogs, i realized that i seem pretty dark and twisted. Really i'm not. I'm bright and shiny person.
And now my hair isn't bright anymore, so it makes my being look even more dark. But i guess, at least i hope, that people really don't find me dark and twisted.

I also realized that i'm quite transparent sometimes. People can see trough me, and there's people who don't have clue who i am or how i live my life. Mutta täällä olen syvällä pöydän alla, vaikka haluaisin olla out and proud kuten suomessa. Olen samalla pöydänaluskommunisti, ja se jos mikä tukahduttaa olemukseni ja sitten kutistun ihmisenä, ja mitä vielä. Suomessa sentään pystyin julkisesti ilmaisemaan mielipiteeni kanssaihmisistä, ja ei sillä, olen kerännyt ympärilleni suvaitsevaisia ja avomielisiä ihmisiä, jotka rakastavat sateenkaarikansaa kanssani, vaikka eivät siihen sekalaiseen seurakuntaan itse kuulukaan.

Soon to 60, my favourite (and i think only) pub in this pequeño pueblo.

Un día nublado en San Carlos

It's not hard to grow, when you know that you just don't know.
And i really don't. I feel like i live in different reality compared to others. I'm watching the days go by, and i don't even know what i'm doing! I don't really feel anything at all, and that makes me feel inhumane.

Today i had some kind of anxiety attack, even tough i don't feel that anxious. Everything was a big blur and suddenly i couldn't see or hear anything, and i was sure that i was dying. My whole body was giving up, i felt like vomiting my guts out and my whole body was burning under my skin. Then i just kinda passed out, and suddenly i felt fine again.
Everything happened in few minutes or less... That totally made me think that everything's not ok, even tough i thought that i was getting better every day.
And i really am!
I'm meeting new people and my relationship with my family is getting better and better, and i feel happier every day.

But i feel kinda guilty when i feel happy, like i wasn't supposed to be happy.
Like i wasn't allowed to laugh.

Things here are still pretty bad. The houses that collapsed because of the earthquake, all the people without home or food or clean water...
And people are talking about new earthquake. That they always come in twos. This country can't afford a new terremoto, it's impossible. This whole country will be destroyed if there's another one, at least the parts near Concepción (which means like the whole way from Santiago to Temuco). But IF there will be another one, and i survive from that, i will thank my god. Even tough i don't believe in anything, but if there's someone i think that he/she wouldn't make this country suffer again.

But to be honest... i'm really afraid about the rumors about the new terremoto, because aftershocks just keep getting bigger and bigger. First there were only those little ones, then there were 5,3...6,7... and the last one i think was 7,3?

There's so many questions i would love to ask. Problems that could be solved, longing that could be avoided, vaikka tiedän tarvitsevani tuota ikävää, tiedän että minun tulee kaivata heitä, ja noita öitä jolloin istuimme katolla, kun la luna llena nousi Andien takaa, ja jos olimme hiljaa pystyimme kuulemaan kun ihmiset elivät elämäänsä, sillä täällä ihmiset elävät öisin. Minä tiedän etten kestäisi tätä ilman tuota ikävää, sillä minun tulee ikävöidä jotain tunteakseni itseni ihmiseksi, enkä minä ikävöi suomea, vaikka minä tiedän että minun pitäisi.

El Tiempo

Please, no more aftershocks.
I'm too tired to have another sleepless night. I need sleep, because there's no real coffee. I'd really like to sleep, but i just can't. I'm too nervous all the time, and i think that i'm too tired to sleep. And so i have to eat to keep myself from falling apart, so i will be fat soon, jej.
It's really weird that i don't feel bad when i eat here, like i normally do. Still i'm afraid of gaining weight, even tough i know that i won't let my self to gain weight. I should start doing sports.

I feel restless here, like i can't be still.

Oikeastaan en edes tiedä mitä halusinkaan sanoa. Tässä oli jokin idea alkujaan, mutta tiedän, etten olisi sitä sanonut kuitenkaan, sillä pelkään liikaa jonkun saavan tietää ajatuksistani. Jonkun, jonka ei pitäisi tietää. Tai ehkä pitäisikin mutta en halua nähdä vastareaktiota ja tulla torjutuksi. Se olisi liikaa kaiken muun lisäksi. For now it's enough for me to live in a dream that will never come true.
Olen niin kovin surullinen tapaus, sillä en osaa hillitä itseäni, i just fell head over heals once again, vaikka aikaa kului vain silmänräpäys. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että olisin voinut tehdä jotain, mutta nyt se on jo liian myöhästä, vaikka maa on sama ja vielä on vuosi aikaa, mutta se on vain vuosi. Välillä pelkään ystävysytyä ihmisiin, sillä tiedän kaiken olevan ohi pian. Viisumini on voimassa vain 365 päivää, eikä 365 päivää ole mitään... even tough just one year of love is better than lifetime alone.

I started my day laying on my bed 60 minutes before i got up, and i ended it in 60 minutos with my chilean friends.

Losing control

Everything's not right, i feel it in my bones. Something's terribly wrong right now, and i can't figure out what it is. I feel like i'm loosing control, 'cos here i can't decide myself what i'm going to do and when, i can't even control what i'm saying cos i don't speak spanish or english that well, and i can't anymore control my weight that easily, cos they already think that i have problems, and i don't wanna be pain in the ass all the time, and stop eating and just sleep.

Sometimes i find myself from somewhere doing stuff i shouldn't do. Things that will get me into troubles, but i just can't stop myself, even tough i know... I miss people who took the burden of my shoulders and i didn't have to make those same mistakes over and over again. Now i'm alone and i have to learn to make my own mistakes and learn from them, but i know i will get in troubles before i learn.
I guess this experience will help me be a better person, and maybe in the future i'll be responsible, but now i feel like i'm loosing the control.

Oikeastaan en ajattele olevani täällä, enkä missään muuallakaan. Santiagossa minun levottomat jalkani saivat levätä hetken, mutta täällä olen onnellinen vain liikkeellä. Lähden kaikkialle minne muut lähtevät, ja niin kauan kuin jatkan kulkemista, olen onnellinen, mutta paikallaanoleminen aiheuttaa minulle hankaluuksia.
Haluaisin kuulla jonku kiroilevan saksaksi auton ratissa ja olla onnellinen ja paikallaan.

Nueva canción Chilena

I'm living in a swing, i'm all the time going back and forth back and forth, and i can't stop. In the mornings when i wake up, i'm more tired than i was the night before. I think that's because of my dreams... I have the weirdest dreams when i sleep. And to be honest i don't even like to sleep that much, 'cos i really don't like to live in two realities. That's why i drink loads of coffee, so i don't have to sleep, but here the coffee is bigger bad than sleep.

I miss my smoker compañeros de Santiago. Aquí tengo que fumar sola.

Olen pohdiskellut paljon asioita, ja i'm trying hard to overcome things, mutta jokainen asia muistuttaa minua heistä ja hänestä, enkä minä usko ikävöiväni suomea, sillä se ei koskaan ollutkaan minun kotini. Täällä minä tunnen olevani kotona, sillä tämä maa on minun maani, mutta yön pikkutunneilla minä ikävöin Santiagoon, ja kun tupakastani nouseva savu kihartuu ympärilläni, tiedän että minä voin aina palata.
When i'm alone i listen to Violeta Parra and miss Santiago. And here people say that i have to forget Santiago and the people there... helpommin sanottu kuin tehty, eivätkä he tiedä mitään, sillä he eivät olleet siellä. Minä en kokenut sitä kaikkea heidän kanssaan, minä koin sen santiagossa minun kansainvälisen perheen kanssa, ja heidät minä koen perheekseni täällä, sillä heidän luonaan minä tunnen olevani kotona.

Now i feel like watching something stupid... some bad movie with michelle rodriquez. I just want to be one moment without thinking and missing something. I just wanna be, and try to enjoy my life here.

Dame una alegria

And i really want to sleep. Just one night without aftershocks, and just one starbucks' coffee would make me happy. But now i'm only tired and annoyed.

I miss home even tough i've never felt like home... and this country feels more home to me than Finland ever, but (at least not yet) i don't feel home in San Carlos. I love this city, i really do, and people here are so lovely and nice, but everybody knows everybody and if you once forget to be careful about what you say or do, you will be screwed. So you have to be really careful all the time, and never lose your control.

At nights i feel quite lonely... that's not normal for me, 'cos normally there's always someone to talk to and someone who cares. I know that my family here cares, but the communication is still really hard, and i really can't express myself the way i'd like to in spanish. And i can't share my fears with anyone. (i have to talk to Zirano who's a dog, because he couldn't understand me no matter what language i talk, so i speak finnish to him, and my family thinks that i'm crazy!)
And here i'm all the time little bit outsider, 'cos i'm not yet part of the social group here, and the other exchange students seem to have each other... (but i have my guitar, even tough i can't play that well, but maybe someday i will learn.)

I miss finnish candy and my own time there. Here i have to be all the time with someone, and i feel like i have to pretend. I don't even know this person who lives in my body. I'm not genuine anymore like i used to be... San Carlos has changed me, and i'm really cautious all the time. I can't relax. In Santiago i felt that i could be who i am.
But... even tough i know this year will be harder than i could ever imagine, i've experienced the most beautiful things here, and met amazing people, and i know that i will remember those good times(even tough they lasted only few days) forever.

Pelko on kamala tunne, kun sen joutuu kokemaan yksin. Kun ei ole ketään kenelle puhua, tai kenen kanssa jakaa asiansa. Olen todella kiitollinen ihanista vaihtarikavereista täällä, mutta tiedän heidän suosivan toistensa seuraa, sillä englanti ei ole minulle äidinkieli, joten minun on todella hankala olla hauska ja nokkela kielellä, joka ei ole minun. Ei sillä, teidän että kaikki tulee vielä olemaan hyvin jokupäivä, kun tilanne rauhouttuu, ja jälkijäristykset jäävät historiaan.
En vain tiedä miten kykenen oppimaan uutta ja miten jaksan heilua iltamyöhään joka helvetin päivä, kun kolmella kielellä ajatteleminen ja kahdella kielellä puhuminen kuluttaa vähätkin voimani loppuun, enkä öisin saa yksinäisyydeltäni ja peloltani unta.
Haluaisin kotiin, mutta minun kotini ei ole Suomessa, eikä sen koommin vielä täälläkään.

Ya echo de menos

Sade hakkasi kattoa viimeyön, eikä uni tullut vaikka kuin yritin. Rakastan San Carlosin öitä, sillä koko taivas on täynnä tähtiä, joita Santiagosa ei nähnyt, mutta silti Santiagon yöt olivat elämäni onnellisimmat.

Ikävöin tuota ponchoilla täytettyä kattoa, ja tuota suurensuurta tuhkakuppia, jonka Cristina toi sinne, sillä ei jaksanut joka välissä käydä tyhjentämässä pienempiä. Voi kuinka kaipaankaan noita aamun ensimmäisiä kessuja, kun aurinko paistoi niin voimakkaasti, ettei pihalla voinut polttaa, ja savu täytti koko olohuoneen. Voi kuinka haluankaan laulaa jälleen HSM lauluja Cristinan ja Ellien kanssa ja syödä sveitsiläistä suklaata, joka oli jo hiukan sulanut.
Haluaisin vielä kerran olla tuon punaisen auton kyydissä ja kuunnella kun Ellie laulaa back street boysin tahtiin ja ärsyttää Cristinaa tahallaan. Haluaisin vielä kerran sanoa, että en vitussa halua San Carlosiin, vaan jään Santiagoon, ja haluaisin vielä kerran kuulla Cristinan ja Jesse-Jamesin heittävän kääpiöläppää, kun yritän ylettää jonnekin.

Santiagosta lähteminen oli ehkä elämäni vaikein lähtö. En kyennyt puhumaan, sillä tiesin kyyneleiden puskevan läpi, mikäli aukaisisin suuni. Mutta pisco auttoi kummasti ikävään, vaikka huolehtivainen veljeni ei sitä minun paljoa antanutkaan juoda. Hyvä sinänsä, olisin vetänyt perseet ja itkenyt silmät päästäni, mikäli olisin saanut juoda niin paljon, kuin olisin halunnut.

Täällä minä poltan tupakkani yksin kuunnelleen Violeta Parraa ja kaivaten Santiagoon. Täällä minä juon nescafeta, kun ei muutakaan ole tarjolla. Täällä minä syön leipää ilman juustoa, sillä juustoa ei ole. Täällä on Piñera joka vitun paikassa.

Ya echo de menos Santiago.

Las Replicas

Eilen maaperä paranteli asentoaan jättäen ihmishenkiä, taloja ja kaupunkeja alleen. Eikä siinä vielä kaikki. Sen jälkeen se vielä huuhteli rauniot olemattomiin.
Täysikuu on valaissut kylmiä öitä taivasalla Andien kehystäessä maiseman ja lintujen huutaessa.
Eläimet huomaavat luonnonkatastrofit ennen muita, sillä hevoset, laamat, koirat ja linnut huusivat läpi yön, emmekä me tajunneet varoituksia ennen kuin koko maailma tärisi ympärillämme, ja ihmiset juoksivat huoneistaan pihalle turvaan.
Nukuin siis ensimmäisen yöni Chilessä kosteassa nurmikossa lähes sadan muun vaihtarin kanssa.

Ei sillä, elämä ei ole silkkaa helvettiä, vaan voimme löytää monenkirjavasta vaihtariporukasta ihmisiä, jotka olisin halunnut tuntea pidempäänkin. Esimerkiksi eräs itävaltalainen, joka haltioissaan hokee nimeäni, sillä osaa lausua sen oikein. Itseasiassa juuri kyseinen itävaltalainen pelasti minut maanjäristykseltä, sillä itsehän olin paniikissa ja väsynyt, etten tajunnut tilannetta, ennen kuin hän läpsi minua kasvoille ja käski painua pihalle.
Olen myös tavannut henkilön, jonka kaverin isä on m-rodin asianajaja, eli olen askelta lähempänä elämäni rakkautta<3

Kahden päivän eristyksen jälkeen saavuimma Santiagoon ja saimme kuulla tilanteen todellisen vakavuuden, jota oltiin kaunisteltu meille leirillä. Orientaatio jäi sitten sikseen, mutta eiköhän tämä kasvata ihan kokemuksena.

Jälkijäristyksiä odotellessa.