Kylillä kulkee huhu minusta, joka sinänsä pitää paikkansa, mutta toisaalta ihmisillä ei ole mitään mitä tietää, saati mistä huhuta. Toisaalta omalla tavallani nautin epätietoisesti kehittämästäni draamasta. Pikkukylän elämä suorastaan kiehtoo minua. Ennen en tajunnut kuinka huhu todella kulkee kulovalkean tavalla, hetkessä huomaa kuinka ihmiset kuiskivat selän takana kun kulkee kaduilla. Tutut ihmiset alkavat kartaa seuraani ja pian huomaan olevani hylkiö.
Tai ehkä ei sittenkään.
Minua kyseinen huhu ei varsinaisesti haittaa, saati vahingoita. Olen vain kerrassaan huvittunut miten se saa ihmiset ympärilläni hämmentymään, loukkaantumaan, vihastumaan ja ihastumaan. Kieltämättä olen hyvin otettu kaikesta huomiosta, jota olen kerännyt, mutta silti toivon että pöly laskeutuisi pian ja voisin jälleen kulkea vapaana. Vaikka nyt näyttää siltä, että pöly ei ole vielä noussutkaan, ja pian saan nurkantakaa turpaan.
Mutta jos en saa kulkea tässä kylässä vapaana, niin ainakin Pintossa voin. Jopa tanssia jos siltä tuntuu.
Olen siis nyt vihdoin päässyt suuren ja tiiviin perheeni ytimeen kiinni. Kyse ei ole vain sukulaisista, eikä vain kavereista, kysymys on perheestä. Sellaisesta välittömästä huolenpidosta ja vilpittömästä lähimmäisen rakkaudesta.
Serkkujeni kanssa unohdan hetkeksi kaiken vakavan, kaiken sen, mitä täällä joudun miettimään, kunnes saan tekstiviestin, jossa yhdellä kysymyksellä painetaan koko tunnelma lattiaan.
Olen niin kovin tottunut tähän kuvioon, mutta ensimmäistä kertaa kuvioita on kaksi. Enkä minä osaa niin kerrassaan päättää, vaikka päätös on käytännössä jo tehty, eikä minulla ollut siihen tietoisesti osaa tai arpaa.
