Sellaisia loppuja, joita ei osaa odottaa ennen kuin ne iskee palleaan. Uuden elämän loppu ja ehkä parisuhteenkin, jota en edes osaa selittää, sillä jos joku minulta kysyisi miksi, en ehkä sanoisi mitään. Mutta sellaisten sattumien takia minunkin päiväni joskus päättyvät, enkä osaa katsoa valtamerien ylitse, vaan näen pelkkää mustaa.
Ja sen voin sanoa, että helppoa ei ole aina olla se ensimmäinen. Ei ole helppoa olla oman väkensä pioneeri ja olla se, joka saa turpaan ja se jota syrjitään, siihen olen kerrassaan kyllästynyt, enkä oikeastaan enää edes tiedä mitä täällä teen.
Olen kerrassaan uupunut taistelemaan kaikkea ja kaikkia vastaan, varsinkin kun kaikki se, johon joskus luotin on kääntänyt minulle selkänsä ja menneisyyskin muuttui vain harmaammaksi, ei kullaksi lainkaan.
On myös niitä jotka oksentavat puistossa huolesta ja välittävät niin paljon että vihaavat, mutta heidän vihansa yleensä ei ole polttavaa, vain sellaista lämmintä ja turvallista. On myös niitä, jotka kertovat miten asiat ovat mutta silti rakastavat, ja on niitä jotka rakastavat eivätkä siksi sanokaan sanaakaan.
Olettehan te vielä siellä? Joku nyt kertoo minulle etten ole totaalinen epäonnistuja.
I'm still here, ja olet rakas. Etkä todellakaa epäonnistunut.
VastaaPoista