Ya echo de menos

Sade hakkasi kattoa viimeyön, eikä uni tullut vaikka kuin yritin. Rakastan San Carlosin öitä, sillä koko taivas on täynnä tähtiä, joita Santiagosa ei nähnyt, mutta silti Santiagon yöt olivat elämäni onnellisimmat.

Ikävöin tuota ponchoilla täytettyä kattoa, ja tuota suurensuurta tuhkakuppia, jonka Cristina toi sinne, sillä ei jaksanut joka välissä käydä tyhjentämässä pienempiä. Voi kuinka kaipaankaan noita aamun ensimmäisiä kessuja, kun aurinko paistoi niin voimakkaasti, ettei pihalla voinut polttaa, ja savu täytti koko olohuoneen. Voi kuinka haluankaan laulaa jälleen HSM lauluja Cristinan ja Ellien kanssa ja syödä sveitsiläistä suklaata, joka oli jo hiukan sulanut.
Haluaisin vielä kerran olla tuon punaisen auton kyydissä ja kuunnella kun Ellie laulaa back street boysin tahtiin ja ärsyttää Cristinaa tahallaan. Haluaisin vielä kerran sanoa, että en vitussa halua San Carlosiin, vaan jään Santiagoon, ja haluaisin vielä kerran kuulla Cristinan ja Jesse-Jamesin heittävän kääpiöläppää, kun yritän ylettää jonnekin.

Santiagosta lähteminen oli ehkä elämäni vaikein lähtö. En kyennyt puhumaan, sillä tiesin kyyneleiden puskevan läpi, mikäli aukaisisin suuni. Mutta pisco auttoi kummasti ikävään, vaikka huolehtivainen veljeni ei sitä minun paljoa antanutkaan juoda. Hyvä sinänsä, olisin vetänyt perseet ja itkenyt silmät päästäni, mikäli olisin saanut juoda niin paljon, kuin olisin halunnut.

Täällä minä poltan tupakkani yksin kuunnelleen Violeta Parraa ja kaivaten Santiagoon. Täällä minä juon nescafeta, kun ei muutakaan ole tarjolla. Täällä minä syön leipää ilman juustoa, sillä juustoa ei ole. Täällä on Piñera joka vitun paikassa.

Ya echo de menos Santiago.