Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen

Olen taistellut tuulimyllyjä vastaan. Jotain aivan olematonta, jota en kuitenkaan voisi voittaa. Ja jos yhtään itseäni tunnen, jatkan taistelua, vaikka tunnustankin olevani harhaluuloinen, mahdollisesti päästä ihan pipi.

Ei sillä, nyt on menetetty lähes kaikki mitä oli menetettävissä, kaikki on rakennettava alusta, ja hyvin on alkanut rakennustyöt. Tehokkaammin, kuin kaivostyöt Chilen mainareiden pelastamiseksi.

Selvisin siis sodastani muuta maailmaa vastaan, mutta ymmärsin, etten ollutkaan Churchill, en suinkaan. Minä olinkin oma Stalinini, ja yhdessä liittoutuneiden kanssa kukistin Hitlerin, mutta myöhemmin liittoutuneet hyökkäsivätkin minua vastaan, ja nyt elän aivan omaa kylmää sotaani. Saa sitten nähdä ketkä ovat minun Vietnamini ja kuka onkaan minun Afganistan.

Mutta minulla on vielä minun Puolani, minun DDR ja muut pikku neukkulat, minun rakkaat Chileläiseni. (Luoja, miten saankin itseni kuulostamaan kamalalta päällepäsmäriltä ja manipuloijalta, mutta hei, niin minusta kylillä puhutaan!)

Saan siis jäädä Chileen kaikista ongelmista huolimatta. Saanko siitä sitten kiittää jumalaa, vai perhettäni, vai AFSn hyvää sydäntä, sitä en tiedä. Mutta ehkä kuitenkaan en siihen jumalaan vielä sekoa, vaikka mormonit ovat hyvin saaneet minut pauloihinsa. Heidän kanssaan en tunne itseään yksinäiseksi, en surulliseksi, mutta pelkään.. me dan miedo más que la chucha con su dios!

Joka tapauksessa hinta seuraaville 4,5kk oli kallis. Menetin sananvapauteni, vapauteni ja vapauden vielä osoittaa rakkautta. Missä on minun ihmisarvot? Miksen minä saa tehdä mitä huvittaa niin kauan kuin kuljen kaidalla polulla, enkä tule hakatuksi? Ovelasti vielä pakottivat minut eroamaan, mutta kuka käski pistää suhteelle nimen? Kyllä, erottiin, mutta mitä se meinaa? IN YOUR FACE KGP!

Mutta nyt minä keskityn taistelemaan aivan omia tuulimyllyjä vastaan, muttamaan maailman yhden naisen rintamallani ja odottamaan kunnes ihmiset ympärilläni muuttuvat. Kun minä lähden Chilestä, ei ole enää San Carlosin hirmuista tyrannia, sen minä lupaan kaikille tuleville vaihtareille jotka joutuvat San Carlosiin. Minä voin tulla ristiin naulituksi teidän kaikkien tulevien vaihtareiden puolesta! Heittäydyn myös marttyyriksi kaikkien tulevien homovaihtareiden puolesta, minä uhraudun teidän kaikkien puolesta, ja odottakaa vain joulukuuhun San Carlosin ensimmäistä gay-pridea! Minä kylvän siemenen joka kasvaa! Minä muutan maailman aivan yksin! Kyllä!

¡VAMOS, SANCHO PANCHA, TODAVÍA NO HEMOS GANADO LOS GIGANTES!

Underwater

Veden alla ON hankala hengittää. Sen olen huomannut viime päivinä. Olen kuin juuri ja juuri pinnan alla niin, että näen pinnalle, mutta hahmot ovat sumuisia, enkä voi mennä varmaksi sanomaan mitä näen.

Viimepäivinä tulevaisuutta ei ole enää ollut, on ollut vain tässä ja nyt. Olen poiminut päiviä talteen, että kun niitä ei enää ole, voin palata niihin ja ehkä kaikki ei tunnukaan niin pahalta. On kuitenkin sanomattakin selvää, että jos pahimmat pelkoni käyvät toteen, tulevaisuutta ei tule koskaan olemaankaan, ja menneisyyskin häviää samalla.

On niin käsittämättömän huvittavaa ja samalla kauhistuttavaa miten no-life-keski-ikäiset naiset voivat ottaa teini-ikäisen vaihtarin vihamiehekseen ja tehdä kaiken maan ja taivaan väliltä pilatakseen hänen vuotensa ja hänen kokemuksensa. Eikö koko vaihtovuoden ideana ollut pitää hauskaa? Missä meni vikaan?

Oikeastaan olen jo lopen kyllästynyt taistelemaan kaikkea vastaan. Ehkä en kykenekään parantamaan maailmaa yksin. Ehkä en kykenekään muuttamaan koko chileläistä mentaliteettia ja kulttuuria avoimemmaksi yhden naisen rintamallani. Naiivissa omassa maailmassani niin hetken luulin, kunnes ymmärsin, että eihän se ihan niin menekään.

Naiviuudestani sainkin maksaa kovan hinnan, sillä nyt olen noitavainon alla ja koko perkeleen koko perkeleen systeemi kulkee soihtujen ja talikoiden kanssa metsästämässä päänahkaani. Sen siitä saa kun yrittää olla oma itsensä siellä missä se on äärimmäisen kiellettyä.

Toisaalta; en ole aivan yksin kuitenkaan. Onhan minulla minun rakkaat mormoonit.

Viime viikolla olin suhteellisen aallon pohjalla, enkä oikeastaan tiennyt mitä tehdä tai minne mennä. Olin totaalisesti maani myynyt ja toivoni menettänyt. Silloin rakas ja läheisin ystäväni, minun oma henkilökohtainen neuvonantajani ja veljeni neuvoi minua kääntymään Jumalan puoleen. Ateistisuudestani huolimatta näin sen periaatteessa ainoana vaihtoehtona, ja yritin siis saada neuvoa ylemmältä taholta... lopulta päädyin vain käymään keskustelua itseni kanssa siitä, miten jumalan kanssa tulisi keskustella, joten annoin asian jäädä sikseen.

No kuitenkin perjantaina kotiin kävellessä törmäsimme mormooneihin, ja tokihan ystäväni kertoi heille hetkellisestä uskoon harhautumisestani, ja siitähän mormoonit ilahtui. "Jumala lähetti meidät sinun luoksesi!"

Hetken aikaa uskoin siihenkin, oksensin tuosta ylitsevuotavasta jumaluudesta, ja päätin että ehkä Jumala ei sovi minulle. Onhan se kuitenkin vain halpa huume, eikä huumetkaan ole aivan kaikkien juttu. Kuitenkin mormoonit lupasivat rukoilla puolestani, ja niin siis päädyin heidän ystäväkseen, ja jos nyt en ihan heti vaihda maisemaa, niin mistä sitä tietää mihin se sitten vie.

Eikä tässä nyt aivan masennukseen olla painuttu. Itseasiassa viimepäivät ovat käsittämättömästä ahdistuksesta ja pelosta huolimatta olleet yksiä parhaita. Olen huomannut keitä todelliset ystäväni ovat, ja ketkä ei. Nyt ehkä osaan ymmärtää kehen luottaa ja kehen ei.

Kaiken kukkuraksi tulin ulos kaapista jopa host-vanhemmilleni. Vaikka periaatteessa sillä ei olekaan enää mitään väliä, sillä minut kiristettiin allekirjoittamaan paperi, jossa kiltisti lupasin palata kaappiin ja unohtaa gay-vallankumoukset ja muut sen sellaiset, eli siis sellaista suvaitsevaisuutta systeemin osalta. Mutta ei menetetä toivoa, kaikki on vielä mahdollista, ja sitä ei ikinä tiedä mitä huominen tuo tullessaan, vaikka eipä sillä enää olekaan niin paljoa väliä. Tapahtui mitä tapahtui, i know i'm not alone, vaan olen keskellä suurta ihmissuhde draamaa! Joka päivä salaisuuksia paljastuu, juonia punotaan ja rakastavaiset kohtaa, miksei onnellisetkin, mistä minä tiedän. Koko ajan tämä ihmissuhdeverkko tihenee, joka päivä on enemmän lusikoita minun sopassa, välillä muidenkin. On vihaa, on rakkautta, pettämistä, sydänsuruja, salarakkaita ja rakkaita salassa, on liittoutuneita ja keskusvaltoja, on ihan oma maailman sota käynnissä, ja tässä sodassa minä en tiedä olenko minä se Hitler, vai olenko sitenkin Churchill? Vapiskaa Salkkarit, Chilen teleseriat voittaa 6-0 (ja jos todellisuudessa kuvittelee että salkkarit on paskaa, tulkaa ihmeessä chileen seuraamaan niiden saippuaa!)

Näin siis täällä päiväntasaajan tällä puolen.

Rakkaudella: Rumpelstiltzkin.

(P.S. tekstiä piti sensuroida, sillä jos puhun paskaa systeemistä, joudun ongelmiin)

Nyt on jo myöhäistä

Uusia alkuja ja loppuja, mutta ehkä enemmän kuitenkin niitä loppuja.

Sellaisia loppuja, joita ei osaa odottaa ennen kuin ne iskee palleaan. Uuden elämän loppu ja ehkä parisuhteenkin, jota en edes osaa selittää, sillä jos joku minulta kysyisi miksi, en ehkä sanoisi mitään. Mutta sellaisten sattumien takia minunkin päiväni joskus päättyvät, enkä osaa katsoa valtamerien ylitse, vaan näen pelkkää mustaa.

Ja sen voin sanoa, että helppoa ei ole aina olla se ensimmäinen. Ei ole helppoa olla oman väkensä pioneeri ja olla se, joka saa turpaan ja se jota syrjitään, siihen olen kerrassaan kyllästynyt, enkä oikeastaan enää edes tiedä mitä täällä teen.

Olen kerrassaan uupunut taistelemaan kaikkea ja kaikkia vastaan, varsinkin kun kaikki se, johon joskus luotin on kääntänyt minulle selkänsä ja menneisyyskin muuttui vain harmaammaksi, ei kullaksi lainkaan.

On myös niitä jotka oksentavat puistossa huolesta ja välittävät niin paljon että vihaavat, mutta heidän vihansa yleensä ei ole polttavaa, vain sellaista lämmintä ja turvallista. On myös niitä, jotka kertovat miten asiat ovat mutta silti rakastavat, ja on niitä jotka rakastavat eivätkä siksi sanokaan sanaakaan.

Olettehan te vielä siellä? Joku nyt kertoo minulle etten ole totaalinen epäonnistuja.

Pasado ya pasó.

I don't cry for joy nor grief, i cry to make people understand that it's not my fault. I use it as a weapon of a mass destruction.

I've done loads of nothing lately. I've got lost in my mind, tried to start my coffee rehab and get rid of the past. It's amazingly hard to forget something you carry around every day, all the time and everywhere. So i burned all the photos, the words and bridges. Chao, pasado.

But what then when i'll be part of the past? If everyone burns their past, they will burn photos of me, and letters and the bridges that brings them to me. Maybe i wasn't special after all. Maybe i just thought something that wasn't real, and got disappointed.

At least i left my mark to Chilean AFS: apparently i'm the first openly gay AFS-student in Chile, so beat that.

Nice she ain't

I solved all my problems. I have to buy a coffee maker. All the anxiety, depression, mood swings... they all add up to the fact that i don't have real coffee. Never knew that i'd be so addicted. But today i realized how easily addicted person i am deep down.

Today was worse than yesterday or the day before. I felt alone, i felt left alone, and in the end i was left alone. I sat at home, in the dark, waiting for my family to come back. They were supposed to come at 8 p.m. Still at 11 p.m waiting, sitting there... no-one. No call, no nothing. Then they finally came, and it's already too late; the train already left, i already missed it. Another day alone. Another day that never existed, amici diem perdidi again.

Ok, not totally alone. I went to see Daniela for a change. And she made me feel like i was part of the real world once again. I forgot that i was in San Carlos, forgot that i was somewhere where they don't even sell coffee makers. I brought her the miracle medicine and we drank coffee and smoked and talked about nothing. I shared my conspiracy theories with her, and we talked about the crime rates in Santiago and what not...

I also met my ex-mum's friend on the way to Daniela's. I was surprised that she even spoked to me. I was surprised that she didn't spit on me But she asked me how i was, how's everything and in total honesty she behaved like she had no idea about the fact that i changed my family. Or maybe she just doesn't believe that it was my fault, but anyway she reminded me how there's still good people left when the world seems to be filled with only evil.

I also had a reunion with my old friend. Don't know how to feel about it. Kinda confused, kinda scared, kinda more aware know about the things, and i'm telling you; my old friend ain't nice.

The Kingdom of Heaven

Starbucks, Skinny Vainilla Latte, Jonas Brothers, Jack Johnsson, Abrazos Rotos, Stick it, Red Car, Alarm clock that reminds r2-d2 on acid, mamá, La Crodillera, Gaspacho, graveyard, Stalin-statue, The little cafetería that reminds me of Bisketti, Dous, Real Coffee, the woman who still lives with her mamá and leaner to pronounce my name, book shops, Che Guevara (for dummies), Parking Tickets, Karaoke-bar, La U, Las Condes, mini marshmallows that we never found, bad wine en cajas, Yupanki, Penis, Hippie-Cristina, Lemon pie, Frenchy, Ellie, Jesse-James(who almost died), Harry Potter, Nutella, The germanguy who left, swearing in german, theatre that didn't have tickets to the show left,Violetta Parra, Salvador Allende, ceniceros, smoking too much, dinking too fast, waking up too late, freedom, beer, keys...Everything. I miss it so much, though i have been without it no more than two days. I miss the freedom, i miss my vacation from my experience. I'm tired of proofing myself to other people. But guess that that's what this experience is about... about showing that you are better person that you really are.

Anyways; 5 days in heaven is better than 4 days in heaven. I just didn't know that i'd miss it so much this time also. It's like never ending down roll spiral once again. i know i'll be fine again in couple of days, but now i'm just going to feel shit and eat ice cream.

In Santiago i didn't think about coming back, i somehow erased the fact from my memory that time goes by, and there will be a point when i have to go back where i belong, even though i wouldn't feel like i belong. And it came, too soon, too fast, too unexpectedly.

And swolloing blood and tears i finally arrived to San Carlos. (the blood was from my tongue. I bit it in hopes of dying by bleeding to death, but it didn't work) Put a beautiful smile on my face, played with my little sister, cleaned up the table, acted like the perfect daughter, and even after all this i was sure that they're gonna trow me out of the house. I felt the mean looks on my back, even though there was no-one. I felt the anxiety, the agony; "fuck... the exchange student is back"

Maybe it's not true, maybe i'm just paranoid once again, but still... the sun doesn't seem to rise, so i'm not going to leave the bed. Too lazy to mind the smell of vomit on my pillow, to wash my hear and look bearable enough to go downstairs and have lunch. Feeling too lonely to step outside and have a walk. Too afraid to see people staring at me. why do they do that? why can't they leave me alone?

Then i go to see the puppies, pat them, give them names: Mio-Paulus, Nino-Vilen, Solis Ortos and Eufrosyne, and i calm down. I feel really... light. Don't feel anything at all. There's no world outside. There's no meaning. We just are. Here we are. My family and me watching television. Don't even speak, just are...

Even though i miss being in the red car and listening to Backstreet Boys, getting lost in a graveyard, watching stupid movies and smoking inside the house, having real coffee and going to starbucks, i know that it wouldn't mean so much to me if it was everyday life. At least now i can have 5 days in heaven, and the rest in San Carlos. If i'd live in Santiago it would be only San Carlos till the end. And i'm still here... i've been here 153 days, and 143 of them in San Carlos, and i'm still here.

Sailor songs.

Kirjoitin pitkän tarinan elämästäni täällä päiväntasaajan tälläpulen, mutta bloggeri ystävällisesti ei antanut minun julkaista sitä. Maldito blogger.

Joka tapauksessa olen viimeiset kaksi päivää kulkenut Chilen rannikolla aurinkoa etsien. Toki talvella aurinkokaan ei sen kummemmin lämmitä, ei varsinkaan täällä Chilessä, jossa joka helvetin paikka on niin kovin kylmä. Todennäköisesti pihalla on lämpimämpi kuin talossa, sillä käsitys "keskuslämmitys" on täysin tuntematon täällä koko maailman reunalla.

Suunnattoman Tyynenvaltameren läheisyys saa minut kummasti kunnioittamaan merta. Silti sydämeni kaipaa merille, tuonne keskelle ei yhtään mitään ja silti kaiken keskelle. (Viimeiset kaksi päivää olenkin kuunnellut Regina Spektorin Sailor Song:ia, ja piirrellyt ankkureita käsiini)

Olen siis virallisesti talvilomilla, vaikka omaa vapaata otinkin jo ennen lomien alkua. Suunnitelmissa on tutkia Chilen rannikko aina San Carlosista pohjoiseen, aina Isla Negraan asti, ja sitten siitä siirtyä Santiagoon, ja siellä vietellä vajaat viikko vanhan Santiago-possen kanssa, juoden Starbucksin kahvia, ja polttaen tupakkaa katolla. Me parece.

Ainut haittapuoli on se, että viikko Santiagossa meinaa juhlatonta viikkoa santiagossa ja juhlimiseen taipuva sieluni ehkä ei kestä tuota kaikkea raittiutta, kun San Carlosiin jäänyt lover soittelee perään hiprakassa. How cute is that?

Viimeviikolla kävin katsomassa Twilightin kuumeessa, espanjaksi ja huomenna nenä kohti Isla Negraa; Pablo Neruda's home, here i come!

Dōnec eris fēlīx, multōs numerābis amīcos; tempora si fuerint nūbila, sōlus eris

Amici, diem perdidi.

I've realized that if you can't help yourself it's pointless to demand help from others. After all this life is only ours, we can make what ever we want out of it, if we just believe in ourselves. Why do people expect other people to take their burden off their shoulders, they can anyway carry it only so far. I personally tend to do that, but i know that the burden i'm sharing will soon be lying on the streets so that everyone can kick it and spit on it. And to be honest; i don't give a shit.

Maybe i'm sometimes too careless about my things, maybe i count too much on my luck, or on the fact that things will be sorted out by themselves. Like we say in Oulu "kyllä se siitä lutviutuupi"

I just believe in life. I honestly don't believe that anyone who believes in life can be badly disappointed to the things that happened, or will happen.

Anyway it sometimes surprises me. I just play with the idea, and then it becomes true. I hope, or not even hope, just make jokes about things, and then they happen. It's unbelievable how things just tend to go my way in the end. Though first i normally get really desperate, depressed, i suffer, and then things start to go my way. Or maybe they don't go my way, i just think that they go...

Now i seem like the happiest person in the world, whose luck is something out of this world, but no... i just believe in life. I think that nothing can be that bad. I just don't believe in bad things. Or, yes... i do believe in bad things, i just get over them easily, i don't get stuck on my past, and that's how i've learned to live my life.

And yes, i do also believe in six impossible things before breakfast.

The biggest fish in the sea made it by never getting caught

When there's no faith left, the only thing that's left is words, and when theres no faith, you can't believe in words, and then we'll burn the words. The words that were never said, were never even thought, and i burn every bridge.

Then i disappear from this reality and travel across time and place, and i feel pathetic once again.

Well i didin't want to talk about it, so i thought it would be best expressed trough... interpretative dance.

Once again i find myself in that situation, that i have to start thinking about escaping. This time it only makes it harder, that i'm kinda emotionally involved. This was the last thing i wanted, last thing that i hoped, and i still don't believe that i was stupid enough to let it happen. Go me. But anyways, i know me well enough to know, that it would have been against my nature not to let it happen. I'm just somehow too dependent, but still too independent. I'm just confused now. And i don't want to go back, just because of the rumors that aren't true.

where is my love?

Four months have gone totally under the bridge. I feels like no time at all. So what it makes the next 7 months? Nothing!

I've lost my love for the numbers. I never lover maths, but i've been obsessed with numbers as long as i can remember. I've alway counted the days; how long there is 'till i have something/go somewhere or how long i've known someone, been in someplace etc. I just count things. I'm living my own final countdown.

But now the numbers scare the hell out of me. I don't want to leave, i don't even want to think that this is only a period in my life, though lately i've realized how i'm different form the others here. How i'm kinda just like burden. No-one wants to hang around with the stranger after the novelty is gone. Or then i just fucked my things up.

I know i have my true friends here, who never hang around me because i'm exchange student, but because they thought that i was "buena onda" like they say.

But now i need my old friend: MoccaMaster. WHERE ARE YOU, WHEN I NEED YOU? My MoccaMaster is the only thing that doesn't make me choose. If i choose tee before coffee, MoccaMaster doesn't get mad at me. MoccaMaster is the thing that makes me want to wake up in the morning, and the thing i come back home to. MoccaMaster doesn't get jealous, it doesn't want to talk about its feelings, or need much time from me. My MoccaMaster listens to me, when i need someone to talk to, though people find me kinda weird when i talk whit it, it doesn't matter.

And now it's far away.

Oh' MoccaMaster.

Hi, i'm Icarus i'm falling

I'm becoming quite good in fucking my things up.

Forcing myself into the corner and then get claustrophobic, start to do random stuff to get out of there, and normally i end up doing choices i shouldn't have done. Or doing something i shouldn't have done.

Maldito alcohol.

But the fact that i don't even realize why i have to make the choice, how i got into that situation that i'm in the between. For me the fact that those two even find me anything like attractive shows me a serious lack of judgement. I'm like that blind black man who leaves his wive after he founds out that he's black, because he can't live with a person who married a black person.

Yesterday went beautifully with coffee and today i realized how unbearable the lightness of being really is.

Paavo's choice

So now the day has come. I have to do choices, even though i just made it even harder to make one. I realized that what ever i do, i will get someone hurt. And i don't want to do that.

Well... i've been playing with the thought about being honest (at least once in my life) though, it might make things even harder, and make people hate me even more.

So i just decided to wait. At least until tomorrow. Tomorrow i'll decide.

Or not.

But it's hard when your thoughts change according to the wind. I know what i should do, i know what is the right thing to do, and the choice that wouldn't hurt so much, but i just don't want to do that choice.

So i just keep on doing stupid things and not seeing the consequences until someone beats the life out of me. Or until someone chooses for me, so i don't have to get my hands dirty. And the worst part is that i don't even see anything wrong in my actions. I can't see why people think that i'm the viper in this case.

So i just keep sipping my coffee and not bothering my little head too much with hard questions.

Bizarre Love Triangle

Ok, so i'm competing with that kinda ultimate love. That kind of love that people are dreaming of, my competitor is the white prince himself. (oh, it's hilarious! here it's prinicipe azul, not white!)

How could i ever win? Why did i even started to try? No my pride doesn't let me give up.

But hey... if the white prince ended up being just a freaky mental-case, maybe i still have a little chance.

No, but honestly; I've been torturing myself, not only comparing myself to the things that used to be, but also just playing with the idea about picking the apple. Later on i heard that i've been totally not just playing with the idea. But for my defense; it just comes naturally to me. Can a zebra get rid of its stripes? Of course not. Neither can i; i just don't know that i had them in the first place.

So... I'm still in between two fires, and they are starting to burn me.

And still i keep on refueling them, but i just need to know that at least someone cares enough to get even a little bit mad. And now i really need it, because i realized that i'm not even falling in love everyday for the first time. And i don't even mind nescafé anymore! There must be something really badly wrong in my head... or then i'm just adjusted. At least i drink coffee again, and don't sleep. Something old-me-things left.

freedom's on my list today.

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

näin ilmaisen tunteeni tänään.

To Be Free

Olen kulkenut pää kumarassa viimepäivät. En surusta, en ikävästä, vaan häpeästä, tai pikemminkin myötähäpeästä.

Kylillä kulkee huhu minusta, joka sinänsä pitää paikkansa, mutta toisaalta ihmisillä ei ole mitään mitä tietää, saati mistä huhuta. Toisaalta omalla tavallani nautin epätietoisesti kehittämästäni draamasta. Pikkukylän elämä suorastaan kiehtoo minua. Ennen en tajunnut kuinka huhu todella kulkee kulovalkean tavalla, hetkessä huomaa kuinka ihmiset kuiskivat selän takana kun kulkee kaduilla. Tutut ihmiset alkavat kartaa seuraani ja pian huomaan olevani hylkiö.

Tai ehkä ei sittenkään.

Minua kyseinen huhu ei varsinaisesti haittaa, saati vahingoita. Olen vain kerrassaan huvittunut miten se saa ihmiset ympärilläni hämmentymään, loukkaantumaan, vihastumaan ja ihastumaan. Kieltämättä olen hyvin otettu kaikesta huomiosta, jota olen kerännyt, mutta silti toivon että pöly laskeutuisi pian ja voisin jälleen kulkea vapaana. Vaikka nyt näyttää siltä, että pöly ei ole vielä noussutkaan, ja pian saan nurkantakaa turpaan.

Mutta jos en saa kulkea tässä kylässä vapaana, niin ainakin Pintossa voin. Jopa tanssia jos siltä tuntuu.

Olen siis nyt vihdoin päässyt suuren ja tiiviin perheeni ytimeen kiinni. Kyse ei ole vain sukulaisista, eikä vain kavereista, kysymys on perheestä. Sellaisesta välittömästä huolenpidosta ja vilpittömästä lähimmäisen rakkaudesta.

Serkkujeni kanssa unohdan hetkeksi kaiken vakavan, kaiken sen, mitä täällä joudun miettimään, kunnes saan tekstiviestin, jossa yhdellä kysymyksellä painetaan koko tunnelma lattiaan.

Olen niin kovin tottunut tähän kuvioon, mutta ensimmäistä kertaa kuvioita on kaksi. Enkä minä osaa niin kerrassaan päättää, vaikka päätös on käytännössä jo tehty, eikä minulla ollut siihen tietoisesti osaa tai arpaa.

i'm trapped alone in my wonder wonder land

Kerrassaan hämmentävien unien ja ihmeellisten öiden värittämän viikonlopun ja muutosten täyteisen kahden viikon jälkeen.

Oh, the drama.

Sellaisina aamuina, jolloin tequila hakkaa yhä takaraivossa, eikä ole mitään muistikuvaa edellisestä yöstä, ja huomaatkin että et olekaan yksin, sellaisina aamuina ei oikeastaan tiedä mitä ajatella.

Sellaisina aamuina sade hakkaa ikkunoihin, sillä ilma tulee puhdistaa sellaisten öiden jälkeen. Mutta se ei tahdo puhdistua ei niin millään, vaikka unohdus olisikin syönyt kaikki muistikuvat, aina on joku joka muistaa, ja joku joka ei suostu unohtamaan. Sellaisen ihmisen vierestä herätessään ei osaa ajatella muuta kuin sellaisia ajatuksia, jotka vainoavat vielä seuraavanakin yönä, kunnes ne muuttuvat peloiksi. Sellaisiksi peloiksi, joita ei sanoiksi osaa pukea.

Sellainen tyttö on itsestään liian epävarma, ja pelkää liiaksi tunteitaan, ja sellainen tyttö ei suostu unohtamaan, tai lakkaa kyselemästä.

Sellaiset tilanteet ovat kerrassaan liiankin tuttuja, ei sellaenaan, vaan kokonaisuutena. Kun huomaat, että luot ympärillesi jälleen kerran kuviota jonka osaat parhaiten.

Join myös mustaa kaljaa serkkuni kanssa maalla, ja katselin hämärtyvää maaseutua. Myöhemmin kuu valaisi taivaan. Silloin näin palmun siluetin, ja se sai minut hymyilemään, vaikka tupakan savu leijuikin sisälle ja myöhemmin kirvelee silmissä.

Not So Soft

Now that i have the burden of anxiety off my shoulders, i'm free to get anxious from little things again. And it makes me who i am. I just can't live without my anxiety, or some people might call it caffein, but without it i'd be even more anxious.

Anyway, i adore my new family. I reckon that with this family i will have an amazing experience. But of course my life can't be perfect, i'm just bad at keeping things ideal; when i'm up there, i will fall hard, but not this time.

Sometimes i forget that i'm here, i forget my new life, and i forget the things that still hurt. And fuck it's hard to be an adult. Normally i would hit back and hard, if someone did something like this person did to me... but now i just pity him. If he's gonna live his poor life like that, it's his life, ya no mi problema. But he doesn't have the right to do those things, and that's why the little Peter Pan inside me is yelling that i should revenge, but i won't. And gosh it's hard not to!

But... i've found some amazing people who are on my side (even tough i don't want people to take sides in this, but i know it's hard not to) and that's why i feel sorry for the people who lives their life just trying to revenge, just living like people in this village live, because they're digging holes to themselves. They're gonna suffer from this more than i, and even tough it's not my fault, i feel bad. Didn't mean to hurt anyone, and their invention was to get me sent back to Finland, but didn't work, so IN YOUR FACE BITCH! t. Peter Pan.

¡El primero día de mi nueva vida!

It's amazing how only words can hurt. Even tough you know they are not true, even tough you know that it had to happen, and it just happened to happen now.

How could i have lived there the whole year? How could i have done things better, when i couldn't even be myself there? It's not fare that i have to be the one to take the whole blame, and i do blame me, i was too weak to handle the things, so i left. That's what i do: i run away from things. That's why i'm here, in Chile. I ran away, took some time off, until i realized that i'm still myself, and i will always be in good and in bad. I can't change that fact.

And o' how happy i was yesterday when i heard that i'm gonna be out from there, i finally let myslef eat, end i tought that i deserved it. Well i didn't. It all came up, like i excepted. When i'm stressed i shouldn't eat at all, i just can't keep it in.
And then i just was hurt so bad. I felt it in my whole body, words that were ment just to hurt me as much as possible, the only power that she had left. But i didn't say a word. I didin't speak my mind, i just let it happen and took those hits, i once was the adult in the situation. Wish her well, no bad feelings.

Now the only way is up. I think i'll start doing yoga or something like that to unload my frustration and to be a better person. This was totally my fault, and when i feel like that, i'm just gonna sing Mika, and feel all better again. http://www.youtube.com/watch?v=bpcgcbZDeyE

Now living at the country-side, keep my fingers crossed that i won't be send back to Finland.

Caffein, caffein, caffein.

Lately i have being feeling like i'm becoming to get in terms with myself. While i'm overcoming my problems outside, and observing people who have same problems (i didn't know that i had those problems, before i started obsessing over them) i've realized some scary and still comforting things inside my own little bubble.

I realized why do i do those things that i do, where my habits come from, and now i know where i'm coming from.(i'm quite sure that i come from spain, i've been listening to flamenco lately and felt the spanish blood running trough my veins)

And i realized that here i have to be selfish about my experience. I didn't here to be depressed, i didn't come here to feel unhappy and to get sick. Now it's my time to do something about it. I'm not going to keep on going like this. I don't want that spiral to begin again, it does no good to anyone. So, i'm just going to speak my mind, do what there's left to do and see where it will take me.

It's an adventure, and it's on.

I'm my own Indiana Jones and Han Solo put together!
(having a tee party with my stuffed animals, and finally having the twelve cups out of the coffee machine, that i normally in finland don't have!)

I've drank so many cups of coffee today, that i'm too full of energy to even feel anxious, even tough the climate is filled with agony, because i know that they know, and they know, and no-one's happy anymore.

And i found energy drinks here, and fuck i love that stuff. The rush and shaking hands and the energy i normally (without caffein) don't have!
So for a change a happy blog.

At least the end of it when the caffein kicked in.

Common reaction

it's impossible to run away from yourself. I realized that one day. I've travelled to the other side of the world, and still i'm the same person with all my fears, doubts, problems and flaws. It's harder than run away from god, even tough believers say that you can't run away from him, at least you can deny his existence, but it's little bit harder to deny your own existence when you have to live with yourself everyday. It makes your existence kinda undeniable (at least if you agree with Descartes: "i think therefore i am").

It scares the hell out of me when i realize that i can't run away from something that is built inside of me. It makes even worse when i stress (i'm really bad at stressing, i normally never stress, and now i can't handle it at all!) it triggers the old bad habits in me, and i thought that i got rid of them already.

Maybe people really never change.

Deep inside we still have all those same things we had before, and i (like the director of Monster) don't even believe that things that don't kill makes only stronger. They damage people, until they brake. No-one can take too many hits.

And the little things, they are the worse. In the end of the day, the only thing that is left is the little things. All the little words, things that other people don't even realize.

After a bad day, i might totally lose it when there's no clean cups and i'd have to wash a cup to have coffee (happened once here), or when there's no warm water anymore, or when someone says something totally meaningless to them, but what means the world to me, and i get offended. There are all little things, but when there's only bunch of little things they create the bigger picture, and i just can't handle it. And when the environment where the little things happen is not welcoming, place where i just want to disappear and stop being the burden. Quizás si pesaría menos no estuviera tan grande carga.