Mielevä hidalgo don Quijote Manchalainen

Olen taistellut tuulimyllyjä vastaan. Jotain aivan olematonta, jota en kuitenkaan voisi voittaa. Ja jos yhtään itseäni tunnen, jatkan taistelua, vaikka tunnustankin olevani harhaluuloinen, mahdollisesti päästä ihan pipi.

Ei sillä, nyt on menetetty lähes kaikki mitä oli menetettävissä, kaikki on rakennettava alusta, ja hyvin on alkanut rakennustyöt. Tehokkaammin, kuin kaivostyöt Chilen mainareiden pelastamiseksi.

Selvisin siis sodastani muuta maailmaa vastaan, mutta ymmärsin, etten ollutkaan Churchill, en suinkaan. Minä olinkin oma Stalinini, ja yhdessä liittoutuneiden kanssa kukistin Hitlerin, mutta myöhemmin liittoutuneet hyökkäsivätkin minua vastaan, ja nyt elän aivan omaa kylmää sotaani. Saa sitten nähdä ketkä ovat minun Vietnamini ja kuka onkaan minun Afganistan.

Mutta minulla on vielä minun Puolani, minun DDR ja muut pikku neukkulat, minun rakkaat Chileläiseni. (Luoja, miten saankin itseni kuulostamaan kamalalta päällepäsmäriltä ja manipuloijalta, mutta hei, niin minusta kylillä puhutaan!)

Saan siis jäädä Chileen kaikista ongelmista huolimatta. Saanko siitä sitten kiittää jumalaa, vai perhettäni, vai AFSn hyvää sydäntä, sitä en tiedä. Mutta ehkä kuitenkaan en siihen jumalaan vielä sekoa, vaikka mormonit ovat hyvin saaneet minut pauloihinsa. Heidän kanssaan en tunne itseään yksinäiseksi, en surulliseksi, mutta pelkään.. me dan miedo más que la chucha con su dios!

Joka tapauksessa hinta seuraaville 4,5kk oli kallis. Menetin sananvapauteni, vapauteni ja vapauden vielä osoittaa rakkautta. Missä on minun ihmisarvot? Miksen minä saa tehdä mitä huvittaa niin kauan kuin kuljen kaidalla polulla, enkä tule hakatuksi? Ovelasti vielä pakottivat minut eroamaan, mutta kuka käski pistää suhteelle nimen? Kyllä, erottiin, mutta mitä se meinaa? IN YOUR FACE KGP!

Mutta nyt minä keskityn taistelemaan aivan omia tuulimyllyjä vastaan, muttamaan maailman yhden naisen rintamallani ja odottamaan kunnes ihmiset ympärilläni muuttuvat. Kun minä lähden Chilestä, ei ole enää San Carlosin hirmuista tyrannia, sen minä lupaan kaikille tuleville vaihtareille jotka joutuvat San Carlosiin. Minä voin tulla ristiin naulituksi teidän kaikkien tulevien vaihtareiden puolesta! Heittäydyn myös marttyyriksi kaikkien tulevien homovaihtareiden puolesta, minä uhraudun teidän kaikkien puolesta, ja odottakaa vain joulukuuhun San Carlosin ensimmäistä gay-pridea! Minä kylvän siemenen joka kasvaa! Minä muutan maailman aivan yksin! Kyllä!

¡VAMOS, SANCHO PANCHA, TODAVÍA NO HEMOS GANADO LOS GIGANTES!

Underwater

Veden alla ON hankala hengittää. Sen olen huomannut viime päivinä. Olen kuin juuri ja juuri pinnan alla niin, että näen pinnalle, mutta hahmot ovat sumuisia, enkä voi mennä varmaksi sanomaan mitä näen.

Viimepäivinä tulevaisuutta ei ole enää ollut, on ollut vain tässä ja nyt. Olen poiminut päiviä talteen, että kun niitä ei enää ole, voin palata niihin ja ehkä kaikki ei tunnukaan niin pahalta. On kuitenkin sanomattakin selvää, että jos pahimmat pelkoni käyvät toteen, tulevaisuutta ei tule koskaan olemaankaan, ja menneisyyskin häviää samalla.

On niin käsittämättömän huvittavaa ja samalla kauhistuttavaa miten no-life-keski-ikäiset naiset voivat ottaa teini-ikäisen vaihtarin vihamiehekseen ja tehdä kaiken maan ja taivaan väliltä pilatakseen hänen vuotensa ja hänen kokemuksensa. Eikö koko vaihtovuoden ideana ollut pitää hauskaa? Missä meni vikaan?

Oikeastaan olen jo lopen kyllästynyt taistelemaan kaikkea vastaan. Ehkä en kykenekään parantamaan maailmaa yksin. Ehkä en kykenekään muuttamaan koko chileläistä mentaliteettia ja kulttuuria avoimemmaksi yhden naisen rintamallani. Naiivissa omassa maailmassani niin hetken luulin, kunnes ymmärsin, että eihän se ihan niin menekään.

Naiviuudestani sainkin maksaa kovan hinnan, sillä nyt olen noitavainon alla ja koko perkeleen koko perkeleen systeemi kulkee soihtujen ja talikoiden kanssa metsästämässä päänahkaani. Sen siitä saa kun yrittää olla oma itsensä siellä missä se on äärimmäisen kiellettyä.

Toisaalta; en ole aivan yksin kuitenkaan. Onhan minulla minun rakkaat mormoonit.

Viime viikolla olin suhteellisen aallon pohjalla, enkä oikeastaan tiennyt mitä tehdä tai minne mennä. Olin totaalisesti maani myynyt ja toivoni menettänyt. Silloin rakas ja läheisin ystäväni, minun oma henkilökohtainen neuvonantajani ja veljeni neuvoi minua kääntymään Jumalan puoleen. Ateistisuudestani huolimatta näin sen periaatteessa ainoana vaihtoehtona, ja yritin siis saada neuvoa ylemmältä taholta... lopulta päädyin vain käymään keskustelua itseni kanssa siitä, miten jumalan kanssa tulisi keskustella, joten annoin asian jäädä sikseen.

No kuitenkin perjantaina kotiin kävellessä törmäsimme mormooneihin, ja tokihan ystäväni kertoi heille hetkellisestä uskoon harhautumisestani, ja siitähän mormoonit ilahtui. "Jumala lähetti meidät sinun luoksesi!"

Hetken aikaa uskoin siihenkin, oksensin tuosta ylitsevuotavasta jumaluudesta, ja päätin että ehkä Jumala ei sovi minulle. Onhan se kuitenkin vain halpa huume, eikä huumetkaan ole aivan kaikkien juttu. Kuitenkin mormoonit lupasivat rukoilla puolestani, ja niin siis päädyin heidän ystäväkseen, ja jos nyt en ihan heti vaihda maisemaa, niin mistä sitä tietää mihin se sitten vie.

Eikä tässä nyt aivan masennukseen olla painuttu. Itseasiassa viimepäivät ovat käsittämättömästä ahdistuksesta ja pelosta huolimatta olleet yksiä parhaita. Olen huomannut keitä todelliset ystäväni ovat, ja ketkä ei. Nyt ehkä osaan ymmärtää kehen luottaa ja kehen ei.

Kaiken kukkuraksi tulin ulos kaapista jopa host-vanhemmilleni. Vaikka periaatteessa sillä ei olekaan enää mitään väliä, sillä minut kiristettiin allekirjoittamaan paperi, jossa kiltisti lupasin palata kaappiin ja unohtaa gay-vallankumoukset ja muut sen sellaiset, eli siis sellaista suvaitsevaisuutta systeemin osalta. Mutta ei menetetä toivoa, kaikki on vielä mahdollista, ja sitä ei ikinä tiedä mitä huominen tuo tullessaan, vaikka eipä sillä enää olekaan niin paljoa väliä. Tapahtui mitä tapahtui, i know i'm not alone, vaan olen keskellä suurta ihmissuhde draamaa! Joka päivä salaisuuksia paljastuu, juonia punotaan ja rakastavaiset kohtaa, miksei onnellisetkin, mistä minä tiedän. Koko ajan tämä ihmissuhdeverkko tihenee, joka päivä on enemmän lusikoita minun sopassa, välillä muidenkin. On vihaa, on rakkautta, pettämistä, sydänsuruja, salarakkaita ja rakkaita salassa, on liittoutuneita ja keskusvaltoja, on ihan oma maailman sota käynnissä, ja tässä sodassa minä en tiedä olenko minä se Hitler, vai olenko sitenkin Churchill? Vapiskaa Salkkarit, Chilen teleseriat voittaa 6-0 (ja jos todellisuudessa kuvittelee että salkkarit on paskaa, tulkaa ihmeessä chileen seuraamaan niiden saippuaa!)

Näin siis täällä päiväntasaajan tällä puolen.

Rakkaudella: Rumpelstiltzkin.

(P.S. tekstiä piti sensuroida, sillä jos puhun paskaa systeemistä, joudun ongelmiin)

Nyt on jo myöhäistä

Uusia alkuja ja loppuja, mutta ehkä enemmän kuitenkin niitä loppuja.

Sellaisia loppuja, joita ei osaa odottaa ennen kuin ne iskee palleaan. Uuden elämän loppu ja ehkä parisuhteenkin, jota en edes osaa selittää, sillä jos joku minulta kysyisi miksi, en ehkä sanoisi mitään. Mutta sellaisten sattumien takia minunkin päiväni joskus päättyvät, enkä osaa katsoa valtamerien ylitse, vaan näen pelkkää mustaa.

Ja sen voin sanoa, että helppoa ei ole aina olla se ensimmäinen. Ei ole helppoa olla oman väkensä pioneeri ja olla se, joka saa turpaan ja se jota syrjitään, siihen olen kerrassaan kyllästynyt, enkä oikeastaan enää edes tiedä mitä täällä teen.

Olen kerrassaan uupunut taistelemaan kaikkea ja kaikkia vastaan, varsinkin kun kaikki se, johon joskus luotin on kääntänyt minulle selkänsä ja menneisyyskin muuttui vain harmaammaksi, ei kullaksi lainkaan.

On myös niitä jotka oksentavat puistossa huolesta ja välittävät niin paljon että vihaavat, mutta heidän vihansa yleensä ei ole polttavaa, vain sellaista lämmintä ja turvallista. On myös niitä, jotka kertovat miten asiat ovat mutta silti rakastavat, ja on niitä jotka rakastavat eivätkä siksi sanokaan sanaakaan.

Olettehan te vielä siellä? Joku nyt kertoo minulle etten ole totaalinen epäonnistuja.

Pasado ya pasó.

I don't cry for joy nor grief, i cry to make people understand that it's not my fault. I use it as a weapon of a mass destruction.

I've done loads of nothing lately. I've got lost in my mind, tried to start my coffee rehab and get rid of the past. It's amazingly hard to forget something you carry around every day, all the time and everywhere. So i burned all the photos, the words and bridges. Chao, pasado.

But what then when i'll be part of the past? If everyone burns their past, they will burn photos of me, and letters and the bridges that brings them to me. Maybe i wasn't special after all. Maybe i just thought something that wasn't real, and got disappointed.

At least i left my mark to Chilean AFS: apparently i'm the first openly gay AFS-student in Chile, so beat that.

Nice she ain't

I solved all my problems. I have to buy a coffee maker. All the anxiety, depression, mood swings... they all add up to the fact that i don't have real coffee. Never knew that i'd be so addicted. But today i realized how easily addicted person i am deep down.

Today was worse than yesterday or the day before. I felt alone, i felt left alone, and in the end i was left alone. I sat at home, in the dark, waiting for my family to come back. They were supposed to come at 8 p.m. Still at 11 p.m waiting, sitting there... no-one. No call, no nothing. Then they finally came, and it's already too late; the train already left, i already missed it. Another day alone. Another day that never existed, amici diem perdidi again.

Ok, not totally alone. I went to see Daniela for a change. And she made me feel like i was part of the real world once again. I forgot that i was in San Carlos, forgot that i was somewhere where they don't even sell coffee makers. I brought her the miracle medicine and we drank coffee and smoked and talked about nothing. I shared my conspiracy theories with her, and we talked about the crime rates in Santiago and what not...

I also met my ex-mum's friend on the way to Daniela's. I was surprised that she even spoked to me. I was surprised that she didn't spit on me But she asked me how i was, how's everything and in total honesty she behaved like she had no idea about the fact that i changed my family. Or maybe she just doesn't believe that it was my fault, but anyway she reminded me how there's still good people left when the world seems to be filled with only evil.

I also had a reunion with my old friend. Don't know how to feel about it. Kinda confused, kinda scared, kinda more aware know about the things, and i'm telling you; my old friend ain't nice.

The Kingdom of Heaven

Starbucks, Skinny Vainilla Latte, Jonas Brothers, Jack Johnsson, Abrazos Rotos, Stick it, Red Car, Alarm clock that reminds r2-d2 on acid, mamá, La Crodillera, Gaspacho, graveyard, Stalin-statue, The little cafetería that reminds me of Bisketti, Dous, Real Coffee, the woman who still lives with her mamá and leaner to pronounce my name, book shops, Che Guevara (for dummies), Parking Tickets, Karaoke-bar, La U, Las Condes, mini marshmallows that we never found, bad wine en cajas, Yupanki, Penis, Hippie-Cristina, Lemon pie, Frenchy, Ellie, Jesse-James(who almost died), Harry Potter, Nutella, The germanguy who left, swearing in german, theatre that didn't have tickets to the show left,Violetta Parra, Salvador Allende, ceniceros, smoking too much, dinking too fast, waking up too late, freedom, beer, keys...Everything. I miss it so much, though i have been without it no more than two days. I miss the freedom, i miss my vacation from my experience. I'm tired of proofing myself to other people. But guess that that's what this experience is about... about showing that you are better person that you really are.

Anyways; 5 days in heaven is better than 4 days in heaven. I just didn't know that i'd miss it so much this time also. It's like never ending down roll spiral once again. i know i'll be fine again in couple of days, but now i'm just going to feel shit and eat ice cream.

In Santiago i didn't think about coming back, i somehow erased the fact from my memory that time goes by, and there will be a point when i have to go back where i belong, even though i wouldn't feel like i belong. And it came, too soon, too fast, too unexpectedly.

And swolloing blood and tears i finally arrived to San Carlos. (the blood was from my tongue. I bit it in hopes of dying by bleeding to death, but it didn't work) Put a beautiful smile on my face, played with my little sister, cleaned up the table, acted like the perfect daughter, and even after all this i was sure that they're gonna trow me out of the house. I felt the mean looks on my back, even though there was no-one. I felt the anxiety, the agony; "fuck... the exchange student is back"

Maybe it's not true, maybe i'm just paranoid once again, but still... the sun doesn't seem to rise, so i'm not going to leave the bed. Too lazy to mind the smell of vomit on my pillow, to wash my hear and look bearable enough to go downstairs and have lunch. Feeling too lonely to step outside and have a walk. Too afraid to see people staring at me. why do they do that? why can't they leave me alone?

Then i go to see the puppies, pat them, give them names: Mio-Paulus, Nino-Vilen, Solis Ortos and Eufrosyne, and i calm down. I feel really... light. Don't feel anything at all. There's no world outside. There's no meaning. We just are. Here we are. My family and me watching television. Don't even speak, just are...

Even though i miss being in the red car and listening to Backstreet Boys, getting lost in a graveyard, watching stupid movies and smoking inside the house, having real coffee and going to starbucks, i know that it wouldn't mean so much to me if it was everyday life. At least now i can have 5 days in heaven, and the rest in San Carlos. If i'd live in Santiago it would be only San Carlos till the end. And i'm still here... i've been here 153 days, and 143 of them in San Carlos, and i'm still here.

Sailor songs.

Kirjoitin pitkän tarinan elämästäni täällä päiväntasaajan tälläpulen, mutta bloggeri ystävällisesti ei antanut minun julkaista sitä. Maldito blogger.

Joka tapauksessa olen viimeiset kaksi päivää kulkenut Chilen rannikolla aurinkoa etsien. Toki talvella aurinkokaan ei sen kummemmin lämmitä, ei varsinkaan täällä Chilessä, jossa joka helvetin paikka on niin kovin kylmä. Todennäköisesti pihalla on lämpimämpi kuin talossa, sillä käsitys "keskuslämmitys" on täysin tuntematon täällä koko maailman reunalla.

Suunnattoman Tyynenvaltameren läheisyys saa minut kummasti kunnioittamaan merta. Silti sydämeni kaipaa merille, tuonne keskelle ei yhtään mitään ja silti kaiken keskelle. (Viimeiset kaksi päivää olenkin kuunnellut Regina Spektorin Sailor Song:ia, ja piirrellyt ankkureita käsiini)

Olen siis virallisesti talvilomilla, vaikka omaa vapaata otinkin jo ennen lomien alkua. Suunnitelmissa on tutkia Chilen rannikko aina San Carlosista pohjoiseen, aina Isla Negraan asti, ja sitten siitä siirtyä Santiagoon, ja siellä vietellä vajaat viikko vanhan Santiago-possen kanssa, juoden Starbucksin kahvia, ja polttaen tupakkaa katolla. Me parece.

Ainut haittapuoli on se, että viikko Santiagossa meinaa juhlatonta viikkoa santiagossa ja juhlimiseen taipuva sieluni ehkä ei kestä tuota kaikkea raittiutta, kun San Carlosiin jäänyt lover soittelee perään hiprakassa. How cute is that?

Viimeviikolla kävin katsomassa Twilightin kuumeessa, espanjaksi ja huomenna nenä kohti Isla Negraa; Pablo Neruda's home, here i come!